Osa 19. Koulupainajainen

Jätetään normihöpinät pois, eikun lukemaan vaan --------->

Cassia

Vuodet kuluivat rauhallisesti, Aleksanderille. Minulle ne olivat yhtä piinaa. Kiitos Javonnan joka tuntui viettävän meillä aina vain enemmän aikaa. Typerä Aleksander!

Minun onnekseni Javonna ei ollut onnistunut pilaamaan ihan kaikkea. Koulussa minulla oli Will ja kotona Alicia. Kyllä minä pärjään.

"Cassia ala tulla jo, varmasti ne on jo mennyt."

"Oletko sinä nyt ihan varma? Minä en todellakaan halua nähdä Javonnaa nyt."

Will oli paras ja ainut ystäväni täällä, homeisessa purkutuomion saaneessa ylä-asteella. Javonna ja hänen diivaystävänsä pitivät huolen että en saanut uusia ystäviä.

Kun Javonna tukkii tieni aavistan jo mitä on tulossa. Yleensä hän ei kyllä tee tätä silloin kun Aleksander on paikalla. Aleksander on ainut tuvani, siksi katseeni kääntyy välittömästi häntä kohti.

Kun katson Aleksanderiin, hänen hymynsä hiipuu pois ja hän kääntää katseena pikaisesti takaisin Jeremyyn. Minä taas raivostun.

Javonna nauraa ilkeästi.

"Ei hän sinua auta, ymmärrätkös. Olet roskaa hänen silmisään."

Minä vilkaisen Javonnaan halveksivasti ja yritän lähteä pois. Minua ei todellakaan kiinnosta tapella.

Valitettavasti yksi hänen ystävistään tukkii tieni ja minä joudun kuuntelemaan taas Javonnan haukut.

Tällä kertaa hän ei jätä siihen. Silti ennen kun Javonna lyö, hän laskee kätensä alas, ja nauraa. Hän tietää ettei saavuta lyömisellä mitään, hän tietää että hän satutti minua jo. Kun näin ettei Aleksander olisi estänyt vaikka Javonna olisi lyönyt, sisälläni särkyy jotain. Minä raivostun, pahasti. Juuri ennen kuin ehdin nostaa käteni, Javonna alkaa kirkua. Kaikki tuijottavat minua. Minä juoksen pois.

Sen tapahtuman jälkeen Javonna jättää minut ja Willit joksikin aikaa rauhaan. Me saadan vihdoinkin olla kahdestaan.

Ja kun me saatin olla rauhassa vähänaikaa, Will uskalsi vihdoinkin myöntää pitävänsä minusta. Olin pitkästä aikaa onnellinen. Olisinpa tiennyt kuinka haurasta onni oikein on.

Minun onneni loppui yhtenäpäivänä ruokalassa. Will oli ollut koko sen päivän hyvin vakavana, ihan kuin jokin olisi ollut pielessä.

"Cassia, me muutetaan pois."

Minäkin lopetan syömisen.

"Minne?"

"En tiedä, isä hävis taas kaikki rahat uhkapeleihin, ja..."

"Mihin?"

"Kauas, liian kauas"

Tunnen kyynelten nousevan silmiini, en halua kenenkään näkevän niitä.

Juoksen pois.

Minun onnekseni vessa on tyhjä. Kerrankin.

...

Kun olen itkemiseni itkenyt korjaan mekkini, kukaan ei saa huomata että olen itkenyt. Varsinkaan Javonna. Siinä taas uusi aihe kiusaamiseen.

~ * ~

Kuukauden kuluttua

Lähdön hetki. Willin viimeinen päivä täällä. Kun halaamme, tiedän että kyyneleeni kastelevat Willin paidan.

Will hymyilee ja toteaa.

"Kyllä sinä pärjäät, ensivuonna alkaa jo lukio. Sinähän pääsit jo sinne yksityislukioon. Ja se on tarpeeksi kaukana Javonnasta, kukaan muu meidän koulusta ei varmastikkaan päässyt sinne."

"Voi miten suloista, pikku hääparimme eroaa! Nähdään huomenna Cassia!"

Viimeisen lauseen hän sanoo ivallisesti. Alan odottaa huomista kauhulla.

Kun pesen kasvojani sinä iltana olen vihainen. Vihainen Willin isälle. Mutta toisaalta olisinko pärjännyt hänen asemassaan yhtään paremmin? Luultavasti en.

Annan kyynelten valua. Miten pärjään yksin?

Seuraavina päivinä Javonna höykyttää minua enemmän kuin koskaan. Nyt on hänen tilaisuutensa. Minä olen yksin, kun taas hänellä on "hovinsa" Hovin jonka kunigatar hän on.

Sitten yhtenä päivänä minun päässäni pimahtaa.

"Javonna, mikä sinua vaivaa! Ennen me oltiin kavereita!"

Sitten juoksen pois. Taas. En osaa muuta kuin paeta. Minusta ei ole mihinkään.

~ * ~

Kaksi kuukautta kesälomaan:

Yhtenä päivänä satun kuulemaan Javonnan ja Selenan riidan. Selena oli kaverini ennen ysiä. Hän oli se tyttö joka ei tehnyt muuta kuin urheillut. Koulussakin aina verkkarit päällä. Vähän hiljainen. Ja sitten kaikkien yllätykseksi hän liittyi Javonnan ryhmään.

"Selena, sinä vietät ihan liikaa aikaa urheillessa. Ja nyt ajattelit pyrkiä jonnekkin urheilulukioon. Ei käy. Sinä tulet ihan yhtälailla Siniperän normilukioon kuin minä."

"Sori Javonna, pääsin sinne jo. Ja minä myös menen sinne!"

"Aha, ja sinähän haluat kaikkien tietävän että sinun isä on vankilassa?"

Sen ivan jälkeen kuulen Selenan lähestyvän vessaa. Piiloudun.

Kuulen Selenan itkun, tajuan myös jotain. Javonnalla ei ole oikeita ystäviä. Minulla taas voi olla.

"Selena?"

Siitä päivästä lähtien me ollaan kavereita. Javonna ei uskalla kiusata enää niin paljoa. Hänen otteensa koulun kuningattaren asemasta löyhtyy.

~ * ~

Kolme päivää uuden lukukauden alkuun.

Uusi koulu, uusi elämä.

Katson huonettani. Tarvitsinkohan sittenkin vielä nuo kirjat? Olen pakannut varmaan viidesti. Aina tuntuu puuttuvan jotain.

Onnistun jotenkin pakkaamaan iltaan mennessä. Sitten taksi tulee ja vie minut pois, uuteen elämääni.

Yksityislukio erityislahjakkaille. Sanat kuulostavat ihanilta. Erityislahjakas. Erityinen. Minun unelmani, kaukana Javonnasta, ja... Aleksanderista.

"Huomenta! Minä olen neiti Marple, tämän koulun rehtori."

"Nämä tässä ovat huonetoverisi, Lucy ja Tarcey."

"Tässä taas on Abby, ylemmän vuosikurssin opiskelija ja oppaanne. Hän näyttää teille asuntolat ja koulun tilat. Pitäkää hauskaa. Niin ja muistuttaisin tunneilla pitää pitää koulupukuja, löydätte ne kaapeistanne!"

Minä sopeudun uuten kouluun nopeasti. Kuukaudet vierivät. Minusta, Lucystä ja Tarceystä on tullut todella hyvät ystävät.

Silti minulta puuttuu jotain. Kieltäydyn ajattelemasta hänen nimeään, se saa vain itkun aikaan.

Kun Lucy ja Tarcey selittävät innolla ihastuksistaan, poikakavereistaan, minä olen vaiti. He tietävät hänestä, siksi ymmärtävät olla kyselemättä.

~ * ~

Kaksi vuotta myöhemmin

Minusta aika kuluu liian nopeasti, Abby lähti yliopistoon jo ajat sitten, mutta vierailee silti aina välillä meidän luonamme. Lucy ja Tarcey ovat vieläkin ihan samanlaisia kuin ensimmäisenä päivänäni täällä. Aina keppostelemassa tai tekemässä jotain tyhmää.

Palaan hetkeksi muistoihini. Viikko sitten neiti Marple, tai rouva nykyään, kutsu minut työhuoneeseensa. Hänellä oli tärkeää asiaa.

"Katselin tänään hakupapereitasi yliopistoihin. Mikset pyrkinyt lainkaan SimCityn kansainväliseen yliopistoon?"

"Ei minulla ole mahdollisuuksia... Sinne otetaan joka linjalle vain 20 opiskelijaa."

"Kyllä minä sen tiedän! Mutta olen todellakin sitä mieltä että sinun kannattaisi pyrkiä sinne. Olet tarpeeksi hyvä matikassa päästäksesi sisään!"

"Miten sinne sitten pyritään?"

~ * ~

Kaksi viikkoa lukukauden loppuun.

Kun lehti sitten tulee, minua jännittää. Paljon. Joka vuosi lehdessä ilmoitettan SimCityn kansainvälisen yliopiston uudet opiskelijat.

Luen nimiä nopeasti läpi. Sitten löydän etsimäni. Cassia Starling. Minä pääsin sisään! Enkä ollut ainoa.

Pääni on hyvin sekava, ajatukset pyörivät viimeisessä nimessä. Will. Will Hale.

Ja sitten, vain kahden viikon jälkeen katson lipastoani. Tyhjä. Laukkuani, täynnä. Minä lähden kotiin. Tosin vain lomaksi mutta silti, kotiin.

Kaikkein eniten sattuu Lucyn ja Tarceyn hyvästeleminen. He jatkavat molemmat omia polkujaan. Lucystä tulee balleriina ja Tarceystä näyttelijä. Entä minusta? Matikkanörtti?