Hävettää myöntää kuinka kauan on mennyt... No juuri ennen kuin vuodatus alkoi töpeksiä oli ehtinyt lisätä osan 21 kuvat vuodatukseen, ja poistaa ne koneeltani... Eli minulla ei ole niitä enää! Olen yrittänyt  etsiä niitä koneeltani, ja huoh olin ehtinyt tyhjennellä kaikkea muutakin turhaa joten onnistuin löytämään vain joitakin satunnaisia kuvia osan alusta. Lasten teinikuvat ja sellaiset hävisivät kaikki! No laitan ne pelastamani kuvat tuohon.. Huoh, lapset ovat jo seuraavassa osassa yliopistolla!


Cassia tuli siis raskaaksi.

Vihdoinkin valmis! Meni kyllä ihan liian pitkään...

Cassia

Yliopistolle saapuessani sain tietää erään hyvin inhottavan asian. Jouduin jakamaan hyvin pienen asuntolan neljän muun kanssa. Kolmea heistä en olisi halunnut nähdä enää ikinä.

Javonna oli päässyt juuri ja juuri opiskelemaan yhteen maan surkeimmista yliopistoista. Valitettavasti tämä sijaitsi aivan omani vieressä ja näiden kahden yliopiston opiskelijat joutuivat yleensä asumaan samoissa asuntoloissa.

Julie opiskeli samassa yliopistossa kuin Javonna.

Samoin myös Aleksander, hänen takiaan jouduinkin juuri tähän asuntolaan. Sukulaiset ja samoilta seuduilta tulleet pyrittiin majoittamaan samoihin asuntoloihin.

Viides opiskelija tuli viikon muita myöhemmin. Sitä ennen olin ehtinyt kuulla hänestä yhtä ja toista. Hän oli kuulemma hyvin köyhästä perheestä, mutta sittemmin tullut kuuluisaksi surffaajaksi. Voittamillaan rahoilla hän kuulemma maksoi opiskelut. Tai jotain sinnepäin. Minä en uskonut sanaakaan ennen kuin näin hänet.

Kohtalo tuntui pilailevan kustannuksellani. Kun viimein sain nähdä Willin uudestaan, välillämme oli suuri kuilu.

Will oli nykyisin suosittu, minä en. Tiesin myös hänen suosionsa syyn. Kuuluisuus, olisi ihan sama mitä hän tekisi yliopsitossa, miten pukeutuisi, kenen kanssa liikkuisi. Kukaan ei välittäisi muusta kuin hänen kuuluisuudestaan.

Kaikkein kauheinta oli kuunnella Javonnan ja Julien puheita. Ymmärrettävästi Julie oli "ihastunut" Williin (tai kuuluisuuteen) ja aikoi tehdä mitä hyvänsä saadakseen vastakaikua tunteilleen. Javonna jätti Willin rauhaan, vain koska Aleksanderista voisi tulla perijä jonain päivänä, sukummehan alkoi olla jo mukavan rikas...

Javonnan ja Julien puheet saivat minut myös miettimään itseäni. Miksi kukaan ei pitänyt minusta, omasta mielestäni olin ihan kaunis, vaikken tietenkään yhtä kaunis kuin Javonna...

Jostain syystä silti Julie piti minua kilpailijanaan, yhtenä aamuna ennen luentoa hän tuli selittämään minulle miten mahdotonta suositun ja epäsuositun seurustelu voisi olla.

Minusta se oli outoa, sillä en ollut vaihtanut Willin kanssa muutamaa sanaa enempää, pikemminkin pakenin tilanteita joissa voisin joutua puhumaan hänelle, aina kun hän pyysi minua syömään pöytäänsä tai lukemaan tenttiin yhdessä, keksin jonkin naurettavan tekosyyn jonka varjolla saatoin paeta paikalta.

                                                                        ~ * ~

Ensimmäinen loppukokeeni sujui hyvin,  sen kunniaksi vapautin itseni opiskelusta ja menin nappaamaan kaikenmaailman hyönteisiä.

Kovinkaan kauaa en ehtinyt hyönteisiä etsiä, kun kuulin Willin äänen takaani, minulle tuli kiire piilottaa purkki. En halunnut Willin pitävän minua lapsellisena.

"Cassia?"

"Cassia, mukava puhua sinulle pitkästä aikaa."

Minua hävetti, ensinäkin se että Will oli tajunnut minun välttelevän häntä. Toisena se että halasin häntä pitkään, pidenpään kuin ystävät halaavat toisiaan. En olisi halunnut päästää irti ollenkaan.

"Minulla olisi sinulle aisaa, Cassia kuule..."

 "Anteeksi, minun täytyy mennä. Täytyy lukea lopppukokeeseen.

Vasta kun kävelin pois, tajusin loppukokeen olleen jo samana päivänä. No kävimmehän me eri luennoilla...

                                                                        ~ * ~

Muutaman kuukauden päästä siitä illasta kun olin tekemässä lopputyötäni, oveeni koputettiin. Varmaan Aleksander.

"Sisään!"

Kun katson taakseni näen ettei tulija olekkaan Aleksander.

Nousen nopeasti ylös, mitä asiaa Willillä voisi olla minulle?

"Ai hei Will."

"Cassia kuule, miksi sinä välttelet minua?"

"No tuota... Will, sinä olet suosittu. Ei sinun tarvitse esittää välittäväsi minusta. Olen vain tiellä"

"Cassia, et saa ajatella noin. Muistatko kun muutin pois? Olin surullinen, en sen takia että minulla olisi ollut ystäviä. Vaan sen että välitin sinusta liikaa. Jo ajatus että jonain päivänä joutuisin lukemaan lehdestä hääilmoituksesi... Silti en pitänyt sinuun yhteyttä, ajattelin sen olevan helpompaa, löytäisit jonkun joka sopisi sinulle. Ei niin köyhää, ei niin syrjittyä... Cassia välitätkö sinä minusta vielä?"

"Olisin hölmö jos en välittäisi. Mutta Will sinä voit saada kenet vain..."

"En minä tahdo ketään muuta."

                                                                        ~ * ~

Se että minä ja Will olimme yhdessä tuntui kiinnostavan monia yliopistolta. Kaikki tiesivät Julien tavoitelleen Williä. Kukaan ei tuntunut käsittävän miksi Will valitsi minut eikä Julieta. Onnekseni minusta tuli kuuro juoruille.

Yhtenä päivänä sain kirjeen kotoa, isä (tai oikeastaan mummo) oli valinnut minut perijäksi. Valitettavasti joku löysi kirjeen ennen minua, ja tämä joku ei erityisemmin ilahtunut uutisesta.

                                                                        ~ * ~

Kun yhtenä päivänä olin kävelemässä pois luennolta kuulin Julien ja Javonnan puheet. Ilmeisesti he eivät tienneet minun seuraavan heitä.

"Etkö todellakaan aio tehdä mitään niiden rahojen eteen?"

"Julie, minusta se on väärin."

"Aiotko todella antaa sen nousukkaan pilata elämäsi?"

                                                                        ~ * ~

"Sinä, onko sinun aina pakko pilata kaikki suunnitelmamme, ensin Will, ja nyt tämä!"

"Hmm, mietitään... On, sinä et pilaa enää minun elämääni Javonna."

"Etkö sinä käsitä mitä teet Cassia? Ymmärrä, me voimme helposti tuhota kaiken mistä välität. Suosiolla on merkityksensä!"

"Ei teillä ole mitään valtaa minun läheisiini, Aleksanderiin ehkä, mutta hän saa pärjätä omillan. Te ajattelette jo nytkin hänen puolestaan."

"Cassia, sinulla on kuukausi aikaa jättää Will ja perijättären paikkasi, et ymmärrä mitä sinulla on vastassasi."

                                                                        ~ * ~

"Cassia olen pahoillani mitä sanoimme eilen."

"Sovinto?"

"Javonna!"

"Mikä sinulla on?! Ennen sinä välitit muistakin asioista kun rahasta ja maineesta!"

"Ajattele nyt vähän! Raha ei tuo onnea, eikä huijaus!"

"Ennen sinulla oli aivot ja  arvot kohdallaan."

                                                                        ~ * ~

Jonkin ajanpäästä huudoistani, Javonna alkoi ajatella itse.

Julie ei pitänyt siitä, kun kuuntelin heidän riitelyään huomasin että Javonna oli aina vain seurannut Julieta. Se oli näyttänyt aina ihan eriltä, ilmeisesti Julie toimi mielummin taustalla.

Mutta nykyään Juliella ei ollut enää ketään joka olisi hoitanut likaiset työt puolestaan.

Javonna pyysi minulta anteeksi kaikkea, me olimme taas ystäviä.

                                                                        ~ * ~

Yhtenä päivänä minä törmäsin hyvin erilaiseen ihmiseen, noitaan ( aneeksi nuo kasvo, kun tajusin ton alkannen bugittaa en jaksanut enää etsiä uutta noitaa)

"Hei Cassia. Sinä kait tunnet hyvän ystäväni Ailcian?"

"Ai mummi? Mitä hänestä?"

"Alicia pyysi minua opettamaan sinua, lähelläsi toimii häijy noita, jonka tehtäväksi on annettu tuhota sinut. Hinnalla millä hyvänsä."

"Mitä?"

"Ai et tiennyt, kuule aikaa on vähän. Missä kukaan ei näkisi meitä? Kukaan ei saa nähdä muutostasi noidaksi."

Niinpä johdatin noidan ruokatilaan, kukaan ei olisi siellä vähään aikaan. Hän vapautti minun noitavoimani, ja antoi varoituksen,

"Kuule, sinun täytyy muistaa. Häijy noita elää aivan lähelläsi. Hän huomaa muutoksesi heti, sinä alat myös huomata muutoksia hänessä. Ei mene enää kauaa ennen kuin tiedät kuka hän on. Muista opiskella ahkerasti."

Ensimmäinen loitsuni.

Opiskelin vanhan noidan antamasta loitsukirjasta ahkerasti uusia loitsuja, silti minua vaivasi jatkuvasti häijy noita. Kuka hän olisi?

Aloin seurata ympärilläni olevia ihmisiä tarkemmin. Sen ansioista huomasin myös Julien suunnittelevan jotain uutta, jotain joka liittyi Aleksanderiin...

Aloin huomata myös noituuden hyviä puolia, luudalla oli mukava lentää luonnoille.

                                                                        ~ * ~

Yhtenä iltana sain vahvistukset epäilyilleni Juliesta.

Olin juuri tullut luonnolta (siirtymistaika oli myös ihan mukava juttu)

Silloin Julie vain tuli ja alkoi huutaa taas minulle jostain turhanpäiväisyyksistä.

Kun hän alkoi töniä minua, huomasin jotain erikoista. Hänen ihonsa oli vihreä, hyvin vihreä.

Silloin tajusin kuka noita oli.

"Julie, minulle on ihan sama mitä ajattelet minusta. Minua ei kiinnosta häijyjen noitien tekemiset."

Julie näytti hämmentyvän ilmoituksestani, hän ei ollut arvannut että tiesin kuka hän oli.

Aloin opiskella entistä enemmän häijyjen noitien karkoitusloisuja, ei voinut koskaan tietää jos joutuisin joskus käyttämään niitä.

Juliekaan ei enää peitellyt noituuttaan, välillämme oli sota, josta kukaan muu ei tiennyt mitään.

                                                                        ~ * ~

Ei elämäni pyörinyt sentään ihan vain Julien ympärillä, minun ja Willin suhde eteni mukavasti. Nytkin hän oli pyytänyt minua syömään kanssaan johonkin hienoon ravintolaan.

Jostain syystä Aleksander oli hyvin hermostunut koko ajan, hän höpötti kaikkea turhaa ja tuntui muutenkin olevan ihan hermorauniona.

Lopulta minulle selvisi hermostumisen syy.

"Totta kai minä suostun!"

Kolmannen vuoden loppupuoliskolla me siis vihdoinkin kihlauduimme.

                                                                        ~ * ~

Neljännen vuoden alussa löysin Julien pyörtyneenä, ja tunnistin merkit samantien.

Kun Julie sitten heräsi päätin ottaa asian puheeksi.

"Julie, tiedäthän sinä ettei sinusta ole noin vahvoihin loitsuihin. Jos teet tuota pitkään kulutat kaiken energiasi ja kuolet."

"Kyllä minä tiedän taikuuden perusteet elämänenergiasta! Ja sitäpaitsi olen kehittänyt ratkaisun ongelmaani."

Julien äänensävy jolla hän sen kertoi sai minut sai minut pelkäämään.

Ja varsinkin se nauru jota hän nauroi.

Pian sain todistaa että syytä pelkoon todellakin oli, Julie oli keksinyt keinon varastaa muiden noitien energiaa. Aloin löytää kuolleita ja vähän vähemmän kuolleita noitia asuntolamme läheltä.

"Ymmärrätkö sinä ettet voi tappaa muita noitia typerien suunnitelmiesi tähden!"

"Ja minähän voin tehdä ihan vain mitä tahdon, ja ihan tiedoksi vain, minulla on vihdoin ja viimein tarpeeksi energiaa! Herrani tulee olemaan tyytyväinen."

Ja samassa hän alkoi loitsia. Minä tunnistin loitsun saman tien, ja tiesin miten minun kävisi jos en onnistuisi pysäyttämään Julieta.

Onneksi oli opiskellut loitsuja ja tiesin miten pääsisin Juliesta eroon, lopullisesti.

Kun näin Julien ilmeen tiesin onnistuneeni.

Hyvästi Julie.

Hyvää matkaa herrasi luokse.

                                                                        ~ * ~

Vihdoin ja viimein saimme paperit käteen, yliopisto oli ohi.

Javonna riensi halaamaan minua. Me emme näkisi tuskin enää koskaan.

Javonnasta oli vuosien varrella tullut uskomattoman kaunis, olin siitä hänelle hyvin kateellinen.

Aleksanderkin hyvästeli minut, huutamalla.

"Cassia minä tiedän että sinä tiedät missä Julie on! Kerro minulle, heti."

"Vaikka tietäisinkin en kertoisi sinulle enää mitään."

Minä ja Will emme viipyneet juhlissa pitkään, kumpikaan meistä ei ollut kiinnostunut suurista väkijoukoista.

Vietimme mielummin viimeisen yhteisen iltamme yliopistolla yhdessä.

Will muuttaisi meille kuukauden päästä, silloin pidettäisiin vihdoin ja viimenkin häät.

                                                                        ~ * ~

Kaksi kuukautta aikaisemmin

Julie

Kun saavuin sen talon eteen, aavistin jo miten kaikki päättyisi. Herrani oli varmasti hirveän vihainen.

Kävelin hitaasti yläkertaan ja saavuin punaiseen huoneeseen, Hän viittasi minut istumaan.

"Olen hyvin pettynyt sinuun Julie. Sinä olet täällä, niskassasi kirous joka estää minua käyttämästä sinua enään hyödykseni. Toisin sanoen, olet hyödytön"

"Tiina tiedät mitä tehdä" Katsoin kauhuissani Tiinaa, tämän talon omistajaa. Me molemmat vihasimme toisiamme enemmän kuin mitään muuta, tiesin että hän nautti tilanteesta. Jotenkin hänestä oli tullut Herran suosikki, kun taas minä oli hyödytön. Sana kaikui vieläkin päässäni, tiesin mitä hyödyttömille tapahtui. Olin nähnyt sen itse.

Nousin äkkiä ylös.

"Ei en minä ole hyödytön. Minulla, minulla on...

"Sinulla ei ole mitään"

Katson alistuneena maahan Tiinan sanojen jälkeen, miten kukaan voisi uskoa että olen hänen pojanpojanpojantytär? Hän ei taida itsekkään tietää. Samalla mieleni valtaa kateus. Minä voisin olla Cassian paikalla jos olisin syntynyt eri äidille, olemmehan me etäistä sukua...

Kun Tiinan hampaat lävistävät kaulani tuska valtaa mieleni, samalla myös tajuan miksi huone on punainen. Kuulen etäistä naurua, se on varmaan Hän. Mutta se hiljenee, kaikki hiljenee ja pimenee. Ajatukset muuttuvat puuroksi päässäni, tuskakin pienenee ihan kuin se loppuisi. Samalla tajuan mitä tapahtuu, yritän käskeä häntä lopettamaan mutta se muuttu kiljaisuksi. Sitten kaikki pimenee.

                                                                        ~ * ~

Mies nousee ylös ja ja katsoo Tiinaa, mutta ei vilkaisekkaan lattialle valahtanutta, veretöntä ruumista.

"Siivotkaa sotku"

Sen jälkeen Caspar Backman poistuu.

 

 

 

Seuraavaa osaa tarvii tuskin odottaa näin kauaa, vaikka kirjoitusinto onkin tiesään olen pelannut aika paljon, nimittäin seuraa perijä on jo yliopistolla...

 

 

Oho, viime osa ilmestyi ties milloin... Olen kyllä kuvannut jo kolme seuraavaa osaa, mutta en kirjoittanut, tiedän olen laiska ihminen. Mutta asiasta toiseen, eli lähden lomalle (vihdoinkin pois kylmästä Suomesta) joten en kommentoi uusia osianne vähään aikaan, ilmoittakaa niistä silti, että löydän ne myöhemmin :)  Uusi osa ilmestyy mahdollisimman pian :)

Jätetään normihöpinät pois, eikun lukemaan vaan --------->

Cassia

Vuodet kuluivat rauhallisesti, Aleksanderille. Minulle ne olivat yhtä piinaa. Kiitos Javonnan joka tuntui viettävän meillä aina vain enemmän aikaa. Typerä Aleksander!

Minun onnekseni Javonna ei ollut onnistunut pilaamaan ihan kaikkea. Koulussa minulla oli Will ja kotona Alicia. Kyllä minä pärjään.

"Cassia ala tulla jo, varmasti ne on jo mennyt."

"Oletko sinä nyt ihan varma? Minä en todellakaan halua nähdä Javonnaa nyt."

Will oli paras ja ainut ystäväni täällä, homeisessa purkutuomion saaneessa ylä-asteella. Javonna ja hänen diivaystävänsä pitivät huolen että en saanut  uusia ystäviä.

Kun Javonna tukkii tieni aavistan jo mitä on tulossa. Yleensä hän ei kyllä tee tätä silloin kun Aleksander on paikalla. Aleksander on ainut tuvani, siksi katseeni kääntyy välittömästi häntä kohti.

Kun katson Aleksanderiin, hänen hymynsä hiipuu pois ja hän kääntää katseena pikaisesti takaisin Jeremyyn. Minä taas raivostun.

Javonna nauraa ilkeästi.

"Ei hän sinua auta, ymmärrätkös. Olet roskaa hänen silmisään."

Minä vilkaisen Javonnaan halveksivasti ja yritän lähteä pois. Minua ei todellakaan kiinnosta tapella.

Valitettavasti yksi hänen ystävistään tukkii tieni ja minä joudun kuuntelemaan taas Javonnan haukut.

Tällä kertaa hän ei jätä siihen. Silti ennen kun Javonna lyö, hän laskee kätensä alas, ja nauraa. Hän tietää ettei saavuta lyömisellä mitään, hän tietää että hän satutti minua jo. Kun näin ettei Aleksander olisi estänyt vaikka Javonna olisi lyönyt, sisälläni särkyy jotain. Minä raivostun, pahasti. Juuri ennen kuin ehdin nostaa käteni, Javonna alkaa kirkua. Kaikki tuijottavat minua. Minä juoksen pois.

Sen tapahtuman jälkeen Javonna jättää minut ja Willit joksikin aikaa rauhaan. Me saadan vihdoinkin olla kahdestaan.

Ja kun me saatin olla rauhassa vähänaikaa, Will uskalsi vihdoinkin myöntää pitävänsä minusta. Olin pitkästä aikaa onnellinen. Olisinpa tiennyt kuinka haurasta onni oikein on.

Minun onneni loppui yhtenäpäivänä ruokalassa. Will oli ollut koko sen päivän hyvin vakavana, ihan kuin jokin olisi ollut pielessä.

"Cassia, me muutetaan pois."

Minäkin lopetan syömisen.

"Minne?"

"En tiedä, isä hävis taas kaikki rahat uhkapeleihin, ja..."

"Mihin?"

"Kauas, liian kauas"

Tunnen kyynelten nousevan silmiini, en halua kenenkään näkevän niitä.

Juoksen pois.

Minun onnekseni vessa on tyhjä. Kerrankin.

...

Kun olen itkemiseni itkenyt korjaan mekkini, kukaan ei saa huomata että olen itkenyt. Varsinkaan Javonna. Siinä taas uusi aihe kiusaamiseen.

                                                                           ~ * ~

Kuukauden kuluttua

Lähdön hetki. Willin viimeinen päivä täällä. Kun halaamme, tiedän että kyyneleeni kastelevat Willin paidan.

Will hymyilee ja toteaa.

"Kyllä sinä pärjäät, ensivuonna alkaa jo lukio. Sinähän pääsit jo sinne yksityislukioon. Ja se on tarpeeksi kaukana Javonnasta, kukaan muu meidän koulusta ei varmastikkaan päässyt sinne."

"Voi miten suloista, pikku hääparimme eroaa! Nähdään huomenna Cassia!"

Viimeisen lauseen hän sanoo ivallisesti. Alan odottaa huomista kauhulla.

Kun pesen kasvojani sinä iltana olen vihainen. Vihainen Willin isälle. Mutta toisaalta olisinko pärjännyt hänen asemassaan yhtään paremmin? Luultavasti en.

Annan kyynelten valua. Miten pärjään yksin?

Seuraavina päivinä Javonna höykyttää minua enemmän kuin koskaan. Nyt on hänen tilaisuutensa. Minä olen yksin, kun taas hänellä on "hovinsa" Hovin jonka kunigatar hän on.

Sitten yhtenä päivänä minun päässäni pimahtaa.

"Javonna, mikä sinua vaivaa! Ennen me oltiin kavereita!"

Sitten juoksen pois. Taas. En osaa muuta kuin paeta. Minusta ei ole mihinkään.

                                                                         ~ * ~

Kaksi kuukautta kesälomaan:

Yhtenä päivänä satun kuulemaan Javonnan ja Selenan riidan. Selena oli kaverini ennen ysiä. Hän oli se tyttö joka ei tehnyt muuta kuin urheillut. Koulussakin aina verkkarit päällä. Vähän hiljainen. Ja sitten kaikkien yllätykseksi hän liittyi Javonnan ryhmään.

"Selena, sinä vietät ihan liikaa aikaa urheillessa. Ja nyt ajattelit pyrkiä jonnekkin urheilulukioon. Ei käy. Sinä tulet ihan yhtälailla Siniperän normilukioon kuin minä."

"Sori Javonna, pääsin sinne jo. Ja minä myös menen sinne!"

"Aha, ja sinähän haluat kaikkien tietävän että sinun isä on vankilassa?"

Sen ivan jälkeen kuulen Selenan lähestyvän vessaa. Piiloudun.

Kuulen Selenan itkun, tajuan myös jotain. Javonnalla ei ole oikeita ystäviä. Minulla taas voi olla.

"Selena?"

Siitä päivästä lähtien me ollaan kavereita. Javonna ei uskalla kiusata enää niin paljoa. Hänen otteensa koulun kuningattaren asemasta löyhtyy.

                                                                         ~ * ~

Kolme päivää uuden lukukauden alkuun.

 Uusi koulu, uusi elämä.

Katson huonettani. Tarvitsinkohan sittenkin vielä nuo kirjat? Olen pakannut varmaan viidesti. Aina tuntuu puuttuvan jotain.

Onnistun jotenkin pakkaamaan iltaan mennessä. Sitten taksi tulee ja vie minut pois, uuteen elämääni.

Yksityislukio erityislahjakkaille. Sanat kuulostavat ihanilta. Erityislahjakas. Erityinen. Minun unelmani, kaukana Javonnasta, ja... Aleksanderista.

'

"Huomenta! Minä olen neiti Marple, tämän koulun rehtori."

"Nämä tässä ovat huonetoverisi, Lucy ja Tarcey."

"Tässä taas on Abby, ylemmän vuosikurssin opiskelija ja oppaanne. Hän näyttää teille asuntolat ja koulun tilat. Pitäkää hauskaa. Niin ja muistuttaisin tunneilla pitää pitää koulupukuja, löydätte ne kaapeistanne!"

Minä sopeudun uuten kouluun nopeasti. Kuukaudet vierivät. Minusta, Lucystä ja Tarceystä on tullut todella hyvät ystävät.

Silti minulta puuttuu jotain. Kieltäydyn ajattelemasta hänen nimeään, se saa vain itkun aikaan.

Kun Lucy ja Tarcey selittävät innolla ihastuksistaan, poikakavereistaan, minä olen vaiti. He tietävät hänestä, siksi ymmärtävät olla kyselemättä.

                                                                         ~ * ~

Kaksi vuotta myöhemmin

Minusta aika kuluu liian nopeasti, Abby lähti yliopistoon jo ajat sitten, mutta vierailee silti aina välillä meidän luonamme. Lucy ja Tarcey ovat vieläkin ihan samanlaisia kuin ensimmäisenä päivänäni täällä. Aina keppostelemassa tai tekemässä jotain tyhmää.

Palaan hetkeksi muistoihini. Viikko sitten neiti Marple, tai rouva nykyään, kutsu minut työhuoneeseensa. Hänellä oli tärkeää asiaa.

"Katselin tänään hakupapereitasi yliopistoihin. Mikset pyrkinyt lainkaan SimCityn kansainväliseen yliopistoon?"

"Ei minulla ole mahdollisuuksia... Sinne otetaan joka linjalle vain 20 opiskelijaa."

"Kyllä minä sen tiedän! Mutta olen todellakin sitä mieltä että sinun kannattaisi pyrkiä sinne. Olet tarpeeksi hyvä matikassa päästäksesi sisään!"

"Miten sinne sitten pyritään?"

                                                                         ~ * ~

Kaksi viikkoa lukukauden loppuun.

Kun lehti sitten tulee, minua jännittää. Paljon. Joka vuosi lehdessä ilmoitettan SimCityn kansainvälisen yliopiston uudet opiskelijat.

Luen nimiä nopeasti läpi. Sitten löydän etsimäni. Cassia Starling. Minä pääsin sisään! Enkä ollut ainoa.

Pääni on hyvin sekava, ajatukset pyörivät viimeisessä nimessä. Will. Will Hale.

Ja sitten, vain kahden viikon jälkeen katson lipastoani. Tyhjä. Laukkuani, täynnä. Minä lähden kotiin. Tosin vain lomaksi mutta silti, kotiin.

Kaikkein eniten sattuu Lucyn ja Tarceyn hyvästeleminen. He jatkavat molemmat omia polkujaan. Lucystä tulee balleriina ja Tarceystä näyttelijä. Entä minusta? Matikkanörtti?

Kun Alicia ja Aleksander tulevat, olen innoissani. Tai no Aleksanderia en mielelläni näkisi.

                                                                         ~ * ~

Viikko loman loppuun.

Onko minulla nyt varmasti kaikki? Etten vain olisi unohtanut jotain... Rauhoitu Cassia, rauhoitu.

Sitten kuulen askelia, äiti.

"Olen sinusta niin ylpeä Cassia. Ja vielä viimehetken neuvo: älä kävele onnesi ohi."

Taksissa päässäni soi vielä äitini omituinen neuvo, älä kävele onnesi ohi.

 

 

Vihdoinkin valmis! Ei oikein löytynyt kirjoitusintoa...

Hei taas! Viime osasta onkin jo kulunut luvattoman paljon aikaa... No on kyllä ollutkin kiireitä kun on taas ollut pakko palata kouluun ja reeneihin :( Voin kyllä luvata että ensi osa tulee nopeammin, olen jo kuvannut sen kokonaan (peli-intoa löytyy!) :)

Percy

Heti kun Nico oli kasvanut hän soitti taksin ja lähti Tonyn kanssa pois, Erikan luo.

Sen jälkeen aika kulki kuin siivillä ja minä kasvoin, kohti aikuisuutta ja perijyyden taakkaa.

Omasta mielestäni olin varsin komea, mutta kirjoittajan mielestä olen koko suvun rumin perijä (heti Calebin ja Harryn jälkeen)!

Sitten lähdinkin vaimoa etsimään, valitettavasti paahdetut vaahtokarkit vievät huomioni vaimoehdokkaista...

Minun onnekseni talon ohi kulki sopivia vaimoehdokkaita.

Kun vähän aikaa mietin päädyin Lindaan.

"Et sinä mikään ruusu ole, mutta kukkii ne perunatkin!"

Erinomaisten iskurepliikkieni jälkeen pääsimme vähän läheisempään suhteeseen, jostain syystä vain näytti että Linda piti minusta enemmän kun olin hiljaa...

No kumminkin, pian minä uskalsin jo kosia Lindaa.

Sukumme perintösormus kimalsi mukavasti Lindan kädessä.

Ja jo samana iltana päätimme mennä naimisiin, Linda kyllä näytti niin upealta häissämme.

Olimme enemmän kuin onnellisia vaihtaessamme sormuksia, olimme jopa yhteisymmärryksessä siitä että hankkisimme vain yhden lapsen.

Kun katsoin haihini tullutta toista morsianehdokasta olin iloinen että päädyin Lindaan, katsokaa nyt noita hiuksia!

Hääyömme vietimme sitten täysin normaalisti, ja siitä ei nyt puhutakkaan...

Niin lähtikin sitten arkemme liikkeelle, olimme onnellisia Linda ja minä.

Liittomme kruunasi lopulta tieto Lindan raskaudesta.

Odotimme molemmat Lindan pyöristyvää vatsaa, pian saisimme jo vaihtaa kakkavaippoja!

Lindaa hieman pelotti synnytys, hänellä oli ollut paljon enemmän pahoinvoitia kun kellään hänen ystävistään.

Minä taas lohdutin häntä, olivathan Katarzyna,  Kiira ja Aliciakin selvinneet synnytyksestä.

Niin Linda sitten rauhoittui vaikka pahoinvointi olikin hirveä, meitä todellakin alkoi pelottaa kaksosten mahdollisuus, suvussamme kun oli nähty aika monia kaksosia...

Pian sitten Lindan mahakin alkoi paisua hän itse tuskaili miten pääsisi raskauskiloista eroon, minä taas tuskailin aikaa joka tuntui hitaammalta kuin koskaan.

Mitä isommaksi Lindan maha kasvoi, sitä jännittyneemmäksi perheen ilmapiiri kävi. Äitini alkoi todella pelätä kaksosia.

Ja sitten lopulta synnytys käynnistyi, kauhuleffaa pahimmillaan.

Pitkän ponnistelun jälkeen isäni käsillä lepäsi pieni poika, Aleksander Starling.

Pelkomme kävi myös toteen, pian Aleksanderin syntymän jälkeen Lindan käsillä makasi pieni tyttö. Cassia Starling.

Sinä iltana katsoin epäperijöiden hautausmaata ja tajusin että jonain päivänä joutuisin luultavasti hautaamaan toisen lapsistani sinne.

                                                                            ~ * ~

Alicia

Katsoin pientä lasta sylissäni, voi Cassia parka. Kun kosketin häntä näin hieman hänen tulevaisuuteensa. Lapsuuden kulta-ajasta ei tulisi hänelle kovin kultaista, silti oikeita ihmisiä vastoinkäynnit vain vahvistavat.

Aika kului niin nopeaan. Lapset kasvoivat kuin silmissä, vastahan he olivat syntyneet!

Seuraavana päivänä myös viikatemies tuli hakemaan koiravanhuksia, koirilla kymmenes sukupolvi tulisi pian täyteen.

                                                                            ~ * ~

"Kyllä Cassia, pääset pian nukkumaan. Haetaan vain maitoa ja..."

Sinä iltana rauha jäi haaveeksi, koputus sukumme talon oveen avasi kaikki haavat.

Kun näin miehen, miehen oudoissa vanhanaikaisissa vaatteissa ovellamme, säikähdin.

"Tule vain sisään ovi on auki"

Vaikka mies näytti päällepäin nuorelta, silmistä näin elämän kuluttamat vuodet, ja niitä vuosia oli hänellä takana ueampikin sata.

"Päivää, olen Caspar Bäkcman, voit sinutella sukuahan tässä ollaan."

"Sanoit olevasi Bäckmanin sukua, oletko kenties Maisa Bäckmanin isä? Ja miten voit olla elossa?

"Kyllä olen, ja en tullut puhuakseni siitä miten olen elossa, voin kyllä sanoa että punaiset silmät voi peittää piilolinsseillä ja puuteri on keksitty. Mutta asiaan, tuli puhumaan sukusi kirouksesta"

"Kuinka voit tietää siitä? En ole kertonut kellekkään."

Silloin Caspar naurahti, terävät kulmahampaat tulivat esiin ja hän totesi:

"Kyllä kirouksen langettaja tietää keiden ylle on kirouksen langettanut."

"Anna kun selitän, kun kun minulle ilmeni ettei Maisa vampyyriuutta halaja, minä suutuin. Ja kun hän kieltäytyi avioliitosta jonka hänelle järjestin, raivostuin. Kirosin jokaisen lapsen jossa on pisarakin hänen vertaan. Valitettavasti kirous karkasi käsistäni, se imi jokaisen onnenpisaran suvun epäperijöistä perijöihin. Kirous myös varmistaa että jokainen perijä saa useamman kuin yhden lapsen. Se takaa kirouksen jatkumisen ikuisuuksiin."

Silloin raivo kuohahti päähäni, puhuin nyt sukuni kiroajan kanssa, vampyyrin jonka takia Alice kuoli, jonka takia Nico on nyt sokea. Vampyyrin jonka takia epäperijöiden hautausmaa on täynnä onnettomien ihmisten hautoja.

"Mutta mikset sitten vain kuole! Jos sinulla kerran oli sen verran voimaa että voit kirota, tiedät myös että kirouksen langettajan kuollessa myös kirous kuolee!

"Ei minua kiinnosta, minua ei kiinnosta luopiotyttäreni lastenlasten kohtalo, ajattelin vain ilmoittaa. Se tyttö oli muutenkin kuin mikäkin lutka. Sellaiset vaatteet. Ihan niinkuin poikasikin vaimolla, kaikillla nykyajan naisilla! Ja muka tasa-arvo! Ja hah!

Kun hän nousi lähtäksensä takaisin yöhön minä sähähdin hänelle hymyssä suin:

"Minä kiroan sinut! Minä kiroan sinut, sukuni tuskan aiheuttajan. Kun lapsenlapseni Cassia löytää voimansa ja saa lapsia, yksi hänen lapsistaan kumoaa sukumme kirouksen. Ja silloin sinä saat tuntea tuskan nahoissasi, tunnet jokaisen epäperijän tuskan. Vuoronperään aina vain kamalampana. Silloin anelet kuolemaa. Ja silloin Cassia sen sinulle lahjoittaa!"

Ennen kun hän juoksi yöhön näin hänen kasvojen hymyn hyytyvän. Ehkä hän tajusi että naisissakin on voimaa, voimaa joka on väkevämpää kuin hänen.

Kun lapset kasvoivat katsoin Cassiaa, vaikka olin säilyttänyt hänen harteilleen suuren taakan olin myös taannut hänen onnensa, onnen joka hyvittäisi hänen tulevan lapsuutensa.

Tyytyväisenä katsoin lapsia, molemmilla oli ystäviä ja kaiken lisäksi he olivat ystäviä keskenään.

Molemmat lapset olivat hyvin suloisia ja seurallisia, tai no Cassia vähän vähemmän.

Hänellä oli yksi todella hyvä ystävä, Javonna.

Yhdessä he keksivät kaikenlaista, keppostelusta ei välillä meinannut tulla loppua.

Välillä minusta tuntui että Javonna käytti Cassiaa hyväkseen, silti sysäsin tunteen syrjään ja annoin asian olla, he olivat hyviä ystäviä, ehkä Javonna olisi se joka pelastaa Cassain kurjuudelta.

Minä rakastin Cassiaa niin paljon.

Toisin kuin veljensä Aleksander hän ei hävennyt minua kun lopetin normaalin sukkiakutovan mummon esittämisen. Hän piti minusta edelleen vaikka olinkin vähän outo ja vedin outoja taikarituaaleja ystävieni kanssa.

Perheessämme oli rauhallista yhteen päivään saakka, sinä päivänä saimme kaksi pentua, suloisen Kerman ja kuolleena syntyneen Mimman. Kuollut koiranpentu on huono merkki. Niin se oli nytkin.

Sinä päivänä Cassia tuli innoissaan kotiin.

Javonna tuli myös, mutta hän ei ollut normaali iloinen itsensä.

Minä olin leikkaamassa appelssinipuun oksia.

Silloin Cassia tuli innoissaan luokseni.

"Mumma, mumma! Minä voitin kansainvälisen matikkakilpailun! Voitin jopa Javonnan! Voi mumma, minusta oli juttu lehdessä!"

"Hyvä Cassia, mutta mene nyt leikkimään Javonnan kanssa, häntä varmaan vähän harmittaa kun hävisi."

"Ei Javonnaa haittaa, hän olisi muuten kertonut sen jo minulle. Me ollaan parhaat kaverit, nyt ja aina."

                                                                             ~ * ~

Cassia

Kyllä Javonna harmitti, se ei vaan kertonu sitä mulle.

"Hei Cassia. Kuule musta tuntuu että me ei voida olla enää kavereita. Sä nyt oot tollane matikkanörtti. Et sä sovi näin suositun seuraan. Tajuuk sä?

"Mutta Javonna, mehän ollaan parhaat ystävät... Nyt ja aina."

"Ei me olla enää, sä nyt vaan oot tollane vauva."

" En mä oo vauva"

Silloin Javonna raivostui, mä en ehtiny tehä mitään ennen kuin Javonnan käsi kohosi ja löi mua poskelle.

Sitten Javonna kääntyi ja juoksi pois. Ehdin nähdä kyyneleet sen poskella ja kuulin huudon.

"Se kilpailun voitto ei ees kuulunu sulle! Mä tein sen eteen kaiken, sä et mitään. Sä vaan oot tollane lellipentu!"

"Javonna!"

Heti seuraavana päivänä Javonna tuli kouluun meikit päässä, se ei enää ollu mun kaveri. Eikä kukaan muukaan.

                                                                               ~ * ~

EXTRA

Erika

Alicen kuoleman jälkeen minä aloin pitää päiväkirjaa. Aloin ajatella asioita. Muistan kuinka onnellinen olin kun minut adoptoitiin. Muistan kuinka onnellinen olin kun minusta ja Alicesta tuli verisiskoksia. Me tehtiin haavat käteen ja... En voi ajatella pidemmälle se sattuu liikaa. Minä murhasin Alicen. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Ei mennyt montakaan vuotta kun Tony ja Nico tuli tänne. Katuva ja sokea.

Niihin aikoihin myös Jace murtui. Jace alkoi heräillä painajaisiin itkeskellä, murehtia jotain Marsia ja Venusta.

Sitten Jace löysi juomisen salat.

Ja lopulta se ei enää kestänyt ja hukuttautui pihan uuteen lampeen. Tony löysi ruumiin.

Sitten myös Tony kasvoi.

Sen ulkokuori hämäsi kaikkia muita paitsi minua. Sisältä hän oli hajalla, ulkoa taas hurmuri.

Nico taas kävi kävelyillä.

Sen jälkeen se yritti keksiä jotain tekemistä. Nicolla oli vain liikaa aikaa murehtia menneitä.

 

 

 

Saimpas osan valmiiksi!  Älkää ihmetelkö Aleksanderin vaihtuvaa kasvattajaa, bugi iski ja sain kokeilla ainakin 7 kertaa ennen kuin se kasvoi :) kiva. Joo ja ensiosa ilmestyykin sitten nopeampaa, varmaan jo ensiviikolla.