Uusi osa!

Alicia

Olin saanut elää rauhassa epäperijämietteltäni jo muutaman kuukauden kunnes kaikki alkoi taas. Eräällä perheillallisella Erika tuli vierailemaan.

"Alicia minulla on sinulle tärkeää asiaa. Tule ulos"

"Miten sinulla on kolme lasta, Alicia kolme! Alice puhui vain yhdestä ja sinulla on kolme lasta!"

"Ei se minun syyni ole, Tony ja Percy olivat vahinkoja, ja mistälähtien sinä olet piitannut tippaakaan Alicen sanomisista!?"

"Se ei sinulle kuulu, ja tiesitkös abortti on keksitty!"

"Valitan Erika, mina halusin antaa Tonylle ja Percylle mahdollisuuden tulla onnelliseksi, sitä sinä et olisi heille suonut!"

Niiden sanojen jälkeen Erika tyrkkäsi minut tieltään ja lähti pois.

"Sinä kadut tätä vielä, toivot että olisit kuunnellut Alicea."

"Ja mistä lähtien sinä olet piitannut sukuni asioista, ethän sinä edes kuulu tähän sukuun!"

"Minusta kyllä tuntuu että kuulun sukuusi Alicia, yliopiston jälkeen en ole ollut kertaakaan onnellinen."

Seuraavana aamuna katselin lasten kouluunlähtöä haikeana. Kuka olisi perijä? Nico,

Tony

vai Percy?

Kauaa en ehtinyt murehtia, Teresa käveli juuri sopivasti talon ohi.

"Teresa, miten ihmeessä sinulla on taas nuo vaatteet?"

"Valitettavasti tämä mekko on ainut joka antaa periksi vatsan seudulta edes vähäsen."

"Voi kuinka mukavaa, vihdoinkin sinä  ja Jack saatte lapsen!"

"En muuten ole ainut joka on raskaana, Cheri on myös."

"Cheri?!"

"Hän meni sekoilemaan kännissä jonkun kanssa, hänellä ei ole mitään hajua isästä."

"Et ole tosissasi, lapsi raukka sellainen äiti! Entä Perry, miten hänellä menee nykyään?"

"En tiedä, Jack pani välit poikki jo monta vuotta sitten"

"Mihin lie kadonnut, ei kyllä yhtään haittaa. Tuletko kahville?"

Opiskelukaverien kohtaloista juoruaminen sai minut unohtamaan epäperijät moneksi vuodeksi, muistin ne vasta sinä kurjana päivänä jolloin tajusin kuka perijä on.

Aika kului nopeasti perheessämme, pian oli Nicon odottama aika kasvaa.

Nicosta kasvoi hyvin rauhallinen teini, hän kulutti kaiken aikansa harjoitteluun, hänen valmentajansa povasi Nicosta vielä olympiauimaria. Valmentaja piti Nicoa oikeana tulevaisuuden lupauksena.

Valitettavasti harjoittelu vei kaiken Nicon ajan, milloin hän reenasi altaassa, milloin maalla.

Reenamisensa ansiosta hän oli ainut joka oli todistamassa Suolan syntymää.

                                                                        ~ * ~

Eräänä iltana tullessani töistä keksin sukumme kirouksen langettajan, kun Maisa säikäytti minut, päähäni jäivät pörimään sanat: varokaa isääni. Mutta miksi meidän pitäisi sitä varoa, eihän Maisan isä voi olla mitenkään elossa, eihän?

                                                                        ~ * ~

Nico

Vaikka nautinkin altaassa reenamisesta, nautin myös hauskanpidosta, harvoin minulla oli aikaa laskea vesiliukumäkeä tai pelata tietokoneella.

Joskus oli mukavaa vain olla, antaa veden kannatella ja tuijotella pilviä.

"Nico tule leikkimään minun kanssa!"

Että inhosin rauhanrikkojia

"Etkö sinä näe että minä reenaan?"

"No en, sinä laiskottelet eihän sinulla ole edes reenihousujasi, tai lakkia ja laseja!"

"Äh, mene pois, ja tuossahan minun laikki ja lasini ovat"

"Sinä olet ihan tyhmä Nico, et leiki ikinä kanssani!"

Sitten Nico teki sen mikä sinetöi kohtaloni, hän otti lasini ja lähti juoksemaan karkuun.

"Hippa, ota kiinni!"

No enhän minä voinut antaa Tonyn piilottaa lasejani, joutuisin leikkimään hänen kanssaan tuntikausia ennen kuin hän kertoisi missä ne ovat!

"Tony anna ne takaisin!"

Kovin kauaa en ehtinyt juosta ennen kuin tunsin jalkani lipeävän.

Viimeinen asia minkä ikinä näin oli Tonyn naama. Tonyn naama jolla oli kauhistunut ilme.

"Nico!"

                                                                        ~ * ~

Yritin avat silmäni, ei onnistu, pelkkää mustaa.

En näe mitään mutta kuulen selvästi Tonyn askeleet ja äänen: äiti Nico heräsi!

Kuulen äidin askeleet, kuulen kuinka hän istuu huoneeni sohvalle, voin kuvitella sohvan. Voin kuvitella äidin siihen. Mutta en voi nähdä sitä.

"Nico, miten voit?"

"Hyvin" Alan nousta en jaksa maata, minusta tuntuu että olen maannut tässä jo useammankin päivän.

"Nico, älä nouse vielä. Minulla on sinulle asiaa."

"Tyydyin istumaan sängylle, en vieläkään näe mitään.

Kuulen äidin surullisen äänen.

"Nico, kun liukastuit altaaseen löit pääsi pahasti, todella pahasti, lääkäri kävi täällä, ja..."

Kuulen tukahdetut kyyneleet äidin äänessä, sitten tuomioni tulee.

"Nico, sinä olet sokea, et tule näkemään enää ikinä mitään."

Se oli sitten siinä, minusta ei tule ikinä mitään, ei olympiauimaria, ei mitään.

Minulle vuodet ovat yhtä piinaa, kun Tony kasvaa, en näe sitä.

Äiti kertoi Tonysta kasvaneen ihan minun näköiseni, valitettavasti en muista enää miltä minä näytän. Äiti kertoi myös Tonyn hurmuripojan maineesta koululla. Tonyn koulussa. Minun vanhassa koulussani. Mutta nykyisinhän minä käyn sokeain koulua. Opettelen kaikkea typerää, missään ei ole mitään järkeä, minusta kun ei tule mitään.

Koulun lisäksi minulla ei ole mitään. Istun päivät pitkät huoneessani. Huoneeni on miltein samanlainen kuin ennen, vain kukat olen heittänyt roskiin. Kukista on iloa vain näkeville. Ja minähän en näe.

                                                                        ~ * ~

Alicia

Kun katson ulos, näen kaiken sen mitä Nico ei koskaan enää näe. En voi tehdä enää mitään. Nico on vajonnut masennukseen ja Tony, Tony kärsii aina kun näkee veljensä. Hän kokee olevansa syyllinen onnettomuuteen.

Percy on ainut joka on onnellinen. Pikku perijäni, lapseni jonka ei olisi koskaan pitänyt syntyä. Ainakin hänestä tulee onnellinen.

Asioita ei helpottanut yhtään Aaton kuolema. Aatto oli ollut ainut joka sai Nicon ulos huoneestaan.

Nyt hänetkin vietiin pois Nicolta.

Minäkin surin isääni, hänen muistonsa kunniaksi hoidin hänelle aina niin rakasta puutarhaa.

Vielä samana iltana Percy kasvoi. Pian hänelläkin olisi jo vaimo ja lapsi...

Isäni kuoleman jälkeen me kaikki aloimme elää omissa maailmoissa. Perijänä minä olin onnellinen, ja kun minä olin onnellinen Martinkin oli onnellinen.

Tulevana perijänä Percykin oli onnellinen. Hän oli myös päätänyt seurata minun jalanjälkiäni muusikoksi.

Kiira eli omassa maailmassaan Aattoa surren. Toki hänkin oli onnellinen, mutta kenellekkään hän ei enää puhunut.

Nico oli vain tyhjä kuori, ihme kun hän onnistui elämän perustoiminnoissa.

Tony taas katoili joka ilta, hänellä oli ainakin kymmenen tyttöystävää, eikä aikaa riittänyt muuhun.

Näin me elimme Kiiran kuolemaan asti.

Äitini lähti tästä maailmasta hymy huulillaan.

Ja äidin kuoleman jälkeen Minä ja Martin kasvoimme.

Ja Nico heti meidän jälkeemme.

 

 

 

Jotkut ehkä huomasivat ettei osassa vaihtunut vuodenaika ollenkaan. Se ei varmaan vaihdu enää kertaakaan tämän legacyn aikana sillä etenkin talvi bugittaa pahasti :(