Cassia

Yliopistolle saapuessani sain tietää erään hyvin inhottavan asian. Jouduin jakamaan hyvin pienen asuntolan neljän muun kanssa. Kolmea heistä en olisi halunnut nähdä enää ikinä.

Javonna oli päässyt juuri ja juuri opiskelemaan yhteen maan surkeimmista yliopistoista. Valitettavasti tämä sijaitsi aivan omani vieressä ja näiden kahden yliopiston opiskelijat joutuivat yleensä asumaan samoissa asuntoloissa.

Julie opiskeli samassa yliopistossa kuin Javonna.

Samoin myös Aleksander, hänen takiaan jouduinkin juuri tähän asuntolaan. Sukulaiset ja samoilta seuduilta tulleet pyrittiin majoittamaan samoihin asuntoloihin.

Viides opiskelija tuli viikon muita myöhemmin. Sitä ennen olin ehtinyt kuulla hänestä yhtä ja toista. Hän oli kuulemma hyvin köyhästä perheestä, mutta sittemmin tullut kuuluisaksi surffaajaksi. Voittamillaan rahoilla hän kuulemma maksoi opiskelut. Tai jotain sinnepäin. Minä en uskonut sanaakaan ennen kuin näin hänet.

Kohtalo tuntui pilailevan kustannuksellani. Kun viimein sain nähdä Willin uudestaan, välillämme oli suuri kuilu.

Will oli nykyisin suosittu, minä en. Tiesin myös hänen suosionsa syyn. Kuuluisuus, olisi ihan sama mitä hän tekisi yliopsitossa, miten pukeutuisi, kenen kanssa liikkuisi. Kukaan ei välittäisi muusta kuin hänen kuuluisuudestaan.

Kaikkein kauheinta oli kuunnella Javonnan ja Julien puheita. Ymmärrettävästi Julie oli "ihastunut" Williin (tai kuuluisuuteen) ja aikoi tehdä mitä hyvänsä saadakseen vastakaikua tunteilleen. Javonna jätti Willin rauhaan, vain koska Aleksanderista voisi tulla perijä jonain päivänä, sukummehan alkoi olla jo mukavan rikas...

Javonnan ja Julien puheet saivat minut myös miettimään itseäni. Miksi kukaan ei pitänyt minusta, omasta mielestäni olin ihan kaunis, vaikken tietenkään yhtä kaunis kuin Javonna...

Jostain syystä silti Julie piti minua kilpailijanaan, yhtenä aamuna ennen luentoa hän tuli selittämään minulle miten mahdotonta suositun ja epäsuositun seurustelu voisi olla.

Minusta se oli outoa, sillä en ollut vaihtanut Willin kanssa muutamaa sanaa enempää, pikemminkin pakenin tilanteita joissa voisin joutua puhumaan hänelle, aina kun hän pyysi minua syömään pöytäänsä tai lukemaan tenttiin yhdessä, keksin jonkin naurettavan tekosyyn jonka varjolla saatoin paeta paikalta.

                                                                        ~ * ~

Ensimmäinen loppukokeeni sujui hyvin,  sen kunniaksi vapautin itseni opiskelusta ja menin nappaamaan kaikenmaailman hyönteisiä.

Kovinkaan kauaa en ehtinyt hyönteisiä etsiä, kun kuulin Willin äänen takaani, minulle tuli kiire piilottaa purkki. En halunnut Willin pitävän minua lapsellisena.

"Cassia?"

"Cassia, mukava puhua sinulle pitkästä aikaa."

Minua hävetti, ensinäkin se että Will oli tajunnut minun välttelevän häntä. Toisena se että halasin häntä pitkään, pidenpään kuin ystävät halaavat toisiaan. En olisi halunnut päästää irti ollenkaan.

"Minulla olisi sinulle aisaa, Cassia kuule..."

 "Anteeksi, minun täytyy mennä. Täytyy lukea lopppukokeeseen.

Vasta kun kävelin pois, tajusin loppukokeen olleen jo samana päivänä. No kävimmehän me eri luennoilla...

                                                                        ~ * ~

Muutaman kuukauden päästä siitä illasta kun olin tekemässä lopputyötäni, oveeni koputettiin. Varmaan Aleksander.

"Sisään!"

Kun katson taakseni näen ettei tulija olekkaan Aleksander.

Nousen nopeasti ylös, mitä asiaa Willillä voisi olla minulle?

"Ai hei Will."

"Cassia kuule, miksi sinä välttelet minua?"

"No tuota... Will, sinä olet suosittu. Ei sinun tarvitse esittää välittäväsi minusta. Olen vain tiellä"

"Cassia, et saa ajatella noin. Muistatko kun muutin pois? Olin surullinen, en sen takia että minulla olisi ollut ystäviä. Vaan sen että välitin sinusta liikaa. Jo ajatus että jonain päivänä joutuisin lukemaan lehdestä hääilmoituksesi... Silti en pitänyt sinuun yhteyttä, ajattelin sen olevan helpompaa, löytäisit jonkun joka sopisi sinulle. Ei niin köyhää, ei niin syrjittyä... Cassia välitätkö sinä minusta vielä?"

"Olisin hölmö jos en välittäisi. Mutta Will sinä voit saada kenet vain..."

"En minä tahdo ketään muuta."

                                                                        ~ * ~

Se että minä ja Will olimme yhdessä tuntui kiinnostavan monia yliopistolta. Kaikki tiesivät Julien tavoitelleen Williä. Kukaan ei tuntunut käsittävän miksi Will valitsi minut eikä Julieta. Onnekseni minusta tuli kuuro juoruille.

Yhtenä päivänä sain kirjeen kotoa, isä (tai oikeastaan mummo) oli valinnut minut perijäksi. Valitettavasti joku löysi kirjeen ennen minua, ja tämä joku ei erityisemmin ilahtunut uutisesta.

                                                                        ~ * ~

Kun yhtenä päivänä olin kävelemässä pois luennolta kuulin Julien ja Javonnan puheet. Ilmeisesti he eivät tienneet minun seuraavan heitä.

"Etkö todellakaan aio tehdä mitään niiden rahojen eteen?"

"Julie, minusta se on väärin."

"Aiotko todella antaa sen nousukkaan pilata elämäsi?"

                                                                        ~ * ~

"Sinä, onko sinun aina pakko pilata kaikki suunnitelmamme, ensin Will, ja nyt tämä!"

"Hmm, mietitään... On, sinä et pilaa enää minun elämääni Javonna."

"Etkö sinä käsitä mitä teet Cassia? Ymmärrä, me voimme helposti tuhota kaiken mistä välität. Suosiolla on merkityksensä!"

"Ei teillä ole mitään valtaa minun läheisiini, Aleksanderiin ehkä, mutta hän saa pärjätä omillan. Te ajattelette jo nytkin hänen puolestaan."

"Cassia, sinulla on kuukausi aikaa jättää Will ja perijättären paikkasi, et ymmärrä mitä sinulla on vastassasi."

                                                                        ~ * ~

"Cassia olen pahoillani mitä sanoimme eilen."

"Sovinto?"

"Javonna!"

"Mikä sinulla on?! Ennen sinä välitit muistakin asioista kun rahasta ja maineesta!"

"Ajattele nyt vähän! Raha ei tuo onnea, eikä huijaus!"

"Ennen sinulla oli aivot ja  arvot kohdallaan."

                                                                        ~ * ~

Jonkin ajanpäästä huudoistani, Javonna alkoi ajatella itse.

Julie ei pitänyt siitä, kun kuuntelin heidän riitelyään huomasin että Javonna oli aina vain seurannut Julieta. Se oli näyttänyt aina ihan eriltä, ilmeisesti Julie toimi mielummin taustalla.

Mutta nykyään Juliella ei ollut enää ketään joka olisi hoitanut likaiset työt puolestaan.

Javonna pyysi minulta anteeksi kaikkea, me olimme taas ystäviä.

                                                                        ~ * ~

Yhtenä päivänä minä törmäsin hyvin erilaiseen ihmiseen, noitaan ( aneeksi nuo kasvo, kun tajusin ton alkannen bugittaa en jaksanut enää etsiä uutta noitaa)

"Hei Cassia. Sinä kait tunnet hyvän ystäväni Ailcian?"

"Ai mummi? Mitä hänestä?"

"Alicia pyysi minua opettamaan sinua, lähelläsi toimii häijy noita, jonka tehtäväksi on annettu tuhota sinut. Hinnalla millä hyvänsä."

"Mitä?"

"Ai et tiennyt, kuule aikaa on vähän. Missä kukaan ei näkisi meitä? Kukaan ei saa nähdä muutostasi noidaksi."

Niinpä johdatin noidan ruokatilaan, kukaan ei olisi siellä vähään aikaan. Hän vapautti minun noitavoimani, ja antoi varoituksen,

"Kuule, sinun täytyy muistaa. Häijy noita elää aivan lähelläsi. Hän huomaa muutoksesi heti, sinä alat myös huomata muutoksia hänessä. Ei mene enää kauaa ennen kuin tiedät kuka hän on. Muista opiskella ahkerasti."

Ensimmäinen loitsuni.

Opiskelin vanhan noidan antamasta loitsukirjasta ahkerasti uusia loitsuja, silti minua vaivasi jatkuvasti häijy noita. Kuka hän olisi?

Aloin seurata ympärilläni olevia ihmisiä tarkemmin. Sen ansioista huomasin myös Julien suunnittelevan jotain uutta, jotain joka liittyi Aleksanderiin...

Aloin huomata myös noituuden hyviä puolia, luudalla oli mukava lentää luonnoille.

                                                                        ~ * ~

Yhtenä iltana sain vahvistukset epäilyilleni Juliesta.

Olin juuri tullut luonnolta (siirtymistaika oli myös ihan mukava juttu)

Silloin Julie vain tuli ja alkoi huutaa taas minulle jostain turhanpäiväisyyksistä.

Kun hän alkoi töniä minua, huomasin jotain erikoista. Hänen ihonsa oli vihreä, hyvin vihreä.

Silloin tajusin kuka noita oli.

"Julie, minulle on ihan sama mitä ajattelet minusta. Minua ei kiinnosta häijyjen noitien tekemiset."

Julie näytti hämmentyvän ilmoituksestani, hän ei ollut arvannut että tiesin kuka hän oli.

Aloin opiskella entistä enemmän häijyjen noitien karkoitusloisuja, ei voinut koskaan tietää jos joutuisin joskus käyttämään niitä.

Juliekaan ei enää peitellyt noituuttaan, välillämme oli sota, josta kukaan muu ei tiennyt mitään.

                                                                        ~ * ~

Ei elämäni pyörinyt sentään ihan vain Julien ympärillä, minun ja Willin suhde eteni mukavasti. Nytkin hän oli pyytänyt minua syömään kanssaan johonkin hienoon ravintolaan.

Jostain syystä Aleksander oli hyvin hermostunut koko ajan, hän höpötti kaikkea turhaa ja tuntui muutenkin olevan ihan hermorauniona.

Lopulta minulle selvisi hermostumisen syy.

"Totta kai minä suostun!"

Kolmannen vuoden loppupuoliskolla me siis vihdoinkin kihlauduimme.

                                                                        ~ * ~

Neljännen vuoden alussa löysin Julien pyörtyneenä, ja tunnistin merkit samantien.

Kun Julie sitten heräsi päätin ottaa asian puheeksi.

"Julie, tiedäthän sinä ettei sinusta ole noin vahvoihin loitsuihin. Jos teet tuota pitkään kulutat kaiken energiasi ja kuolet."

"Kyllä minä tiedän taikuuden perusteet elämänenergiasta! Ja sitäpaitsi olen kehittänyt ratkaisun ongelmaani."

Julien äänensävy jolla hän sen kertoi sai minut sai minut pelkäämään.

Ja varsinkin se nauru jota hän nauroi.

Pian sain todistaa että syytä pelkoon todellakin oli, Julie oli keksinyt keinon varastaa muiden noitien energiaa. Aloin löytää kuolleita ja vähän vähemmän kuolleita noitia asuntolamme läheltä.

"Ymmärrätkö sinä ettet voi tappaa muita noitia typerien suunnitelmiesi tähden!"

"Ja minähän voin tehdä ihan vain mitä tahdon, ja ihan tiedoksi vain, minulla on vihdoin ja viimein tarpeeksi energiaa! Herrani tulee olemaan tyytyväinen."

Ja samassa hän alkoi loitsia. Minä tunnistin loitsun saman tien, ja tiesin miten minun kävisi jos en onnistuisi pysäyttämään Julieta.

Onneksi oli opiskellut loitsuja ja tiesin miten pääsisin Juliesta eroon, lopullisesti.

Kun näin Julien ilmeen tiesin onnistuneeni.

Hyvästi Julie.

Hyvää matkaa herrasi luokse.

                                                                        ~ * ~

Vihdoin ja viimein saimme paperit käteen, yliopisto oli ohi.

Javonna riensi halaamaan minua. Me emme näkisi tuskin enää koskaan.

Javonnasta oli vuosien varrella tullut uskomattoman kaunis, olin siitä hänelle hyvin kateellinen.

Aleksanderkin hyvästeli minut, huutamalla.

"Cassia minä tiedän että sinä tiedät missä Julie on! Kerro minulle, heti."

"Vaikka tietäisinkin en kertoisi sinulle enää mitään."

Minä ja Will emme viipyneet juhlissa pitkään, kumpikaan meistä ei ollut kiinnostunut suurista väkijoukoista.

Vietimme mielummin viimeisen yhteisen iltamme yliopistolla yhdessä.

Will muuttaisi meille kuukauden päästä, silloin pidettäisiin vihdoin ja viimenkin häät.

                                                                        ~ * ~

Kaksi kuukautta aikaisemmin

Julie

Kun saavuin sen talon eteen, aavistin jo miten kaikki päättyisi. Herrani oli varmasti hirveän vihainen.

Kävelin hitaasti yläkertaan ja saavuin punaiseen huoneeseen, Hän viittasi minut istumaan.

"Olen hyvin pettynyt sinuun Julie. Sinä olet täällä, niskassasi kirous joka estää minua käyttämästä sinua enään hyödykseni. Toisin sanoen, olet hyödytön"

"Tiina tiedät mitä tehdä" Katsoin kauhuissani Tiinaa, tämän talon omistajaa. Me molemmat vihasimme toisiamme enemmän kuin mitään muuta, tiesin että hän nautti tilanteesta. Jotenkin hänestä oli tullut Herran suosikki, kun taas minä oli hyödytön. Sana kaikui vieläkin päässäni, tiesin mitä hyödyttömille tapahtui. Olin nähnyt sen itse.

Nousin äkkiä ylös.

"Ei en minä ole hyödytön. Minulla, minulla on...

"Sinulla ei ole mitään"

Katson alistuneena maahan Tiinan sanojen jälkeen, miten kukaan voisi uskoa että olen hänen pojanpojanpojantytär? Hän ei taida itsekkään tietää. Samalla mieleni valtaa kateus. Minä voisin olla Cassian paikalla jos olisin syntynyt eri äidille, olemmehan me etäistä sukua...

Kun Tiinan hampaat lävistävät kaulani tuska valtaa mieleni, samalla myös tajuan miksi huone on punainen. Kuulen etäistä naurua, se on varmaan Hän. Mutta se hiljenee, kaikki hiljenee ja pimenee. Ajatukset muuttuvat puuroksi päässäni, tuskakin pienenee ihan kuin se loppuisi. Samalla tajuan mitä tapahtuu, yritän käskeä häntä lopettamaan mutta se muuttu kiljaisuksi. Sitten kaikki pimenee.

                                                                        ~ * ~

Mies nousee ylös ja ja katsoo Tiinaa, mutta ei vilkaisekkaan lattialle valahtanutta, veretöntä ruumista.

"Siivotkaa sotku"

Sen jälkeen Caspar Backman poistuu.

Seuraavaa osaa tarvii tuskin odottaa näin kauaa, vaikka kirjoitusinto onkin tiesään olen pelannut aika paljon, nimittäin seuraa perijä on jo yliopistolla...

Cassia

Vuodet kuluivat rauhallisesti, Aleksanderille. Minulle ne olivat yhtä piinaa. Kiitos Javonnan joka tuntui viettävän meillä aina vain enemmän aikaa. Typerä Aleksander!

Minun onnekseni Javonna ei ollut onnistunut pilaamaan ihan kaikkea. Koulussa minulla oli Will ja kotona Alicia. Kyllä minä pärjään.

"Cassia ala tulla jo, varmasti ne on jo mennyt."

"Oletko sinä nyt ihan varma? Minä en todellakaan halua nähdä Javonnaa nyt."

Will oli paras ja ainut ystäväni täällä, homeisessa purkutuomion saaneessa ylä-asteella. Javonna ja hänen diivaystävänsä pitivät huolen että en saanut  uusia ystäviä.

Kun Javonna tukkii tieni aavistan jo mitä on tulossa. Yleensä hän ei kyllä tee tätä silloin kun Aleksander on paikalla. Aleksander on ainut tuvani, siksi katseeni kääntyy välittömästi häntä kohti.

Kun katson Aleksanderiin, hänen hymynsä hiipuu pois ja hän kääntää katseena pikaisesti takaisin Jeremyyn. Minä taas raivostun.

Javonna nauraa ilkeästi.

"Ei hän sinua auta, ymmärrätkös. Olet roskaa hänen silmisään."

Minä vilkaisen Javonnaan halveksivasti ja yritän lähteä pois. Minua ei todellakaan kiinnosta tapella.

Valitettavasti yksi hänen ystävistään tukkii tieni ja minä joudun kuuntelemaan taas Javonnan haukut.

Tällä kertaa hän ei jätä siihen. Silti ennen kun Javonna lyö, hän laskee kätensä alas, ja nauraa. Hän tietää ettei saavuta lyömisellä mitään, hän tietää että hän satutti minua jo. Kun näin ettei Aleksander olisi estänyt vaikka Javonna olisi lyönyt, sisälläni särkyy jotain. Minä raivostun, pahasti. Juuri ennen kuin ehdin nostaa käteni, Javonna alkaa kirkua. Kaikki tuijottavat minua. Minä juoksen pois.

Sen tapahtuman jälkeen Javonna jättää minut ja Willit joksikin aikaa rauhaan. Me saadan vihdoinkin olla kahdestaan.

Ja kun me saatin olla rauhassa vähänaikaa, Will uskalsi vihdoinkin myöntää pitävänsä minusta. Olin pitkästä aikaa onnellinen. Olisinpa tiennyt kuinka haurasta onni oikein on.

Minun onneni loppui yhtenäpäivänä ruokalassa. Will oli ollut koko sen päivän hyvin vakavana, ihan kuin jokin olisi ollut pielessä.

"Cassia, me muutetaan pois."

Minäkin lopetan syömisen.

"Minne?"

"En tiedä, isä hävis taas kaikki rahat uhkapeleihin, ja..."

"Mihin?"

"Kauas, liian kauas"

Tunnen kyynelten nousevan silmiini, en halua kenenkään näkevän niitä.

Juoksen pois.

Minun onnekseni vessa on tyhjä. Kerrankin.

...

Kun olen itkemiseni itkenyt korjaan mekkini, kukaan ei saa huomata että olen itkenyt. Varsinkaan Javonna. Siinä taas uusi aihe kiusaamiseen.

                                                                           ~ * ~

Kuukauden kuluttua

Lähdön hetki. Willin viimeinen päivä täällä. Kun halaamme, tiedän että kyyneleeni kastelevat Willin paidan.

Will hymyilee ja toteaa.

"Kyllä sinä pärjäät, ensivuonna alkaa jo lukio. Sinähän pääsit jo sinne yksityislukioon. Ja se on tarpeeksi kaukana Javonnasta, kukaan muu meidän koulusta ei varmastikkaan päässyt sinne."

"Voi miten suloista, pikku hääparimme eroaa! Nähdään huomenna Cassia!"

Viimeisen lauseen hän sanoo ivallisesti. Alan odottaa huomista kauhulla.

Kun pesen kasvojani sinä iltana olen vihainen. Vihainen Willin isälle. Mutta toisaalta olisinko pärjännyt hänen asemassaan yhtään paremmin? Luultavasti en.

Annan kyynelten valua. Miten pärjään yksin?

Seuraavina päivinä Javonna höykyttää minua enemmän kuin koskaan. Nyt on hänen tilaisuutensa. Minä olen yksin, kun taas hänellä on "hovinsa" Hovin jonka kunigatar hän on.

Sitten yhtenä päivänä minun päässäni pimahtaa.

"Javonna, mikä sinua vaivaa! Ennen me oltiin kavereita!"

Sitten juoksen pois. Taas. En osaa muuta kuin paeta. Minusta ei ole mihinkään.

                                                                         ~ * ~

Kaksi kuukautta kesälomaan:

Yhtenä päivänä satun kuulemaan Javonnan ja Selenan riidan. Selena oli kaverini ennen ysiä. Hän oli se tyttö joka ei tehnyt muuta kuin urheillut. Koulussakin aina verkkarit päällä. Vähän hiljainen. Ja sitten kaikkien yllätykseksi hän liittyi Javonnan ryhmään.

"Selena, sinä vietät ihan liikaa aikaa urheillessa. Ja nyt ajattelit pyrkiä jonnekkin urheilulukioon. Ei käy. Sinä tulet ihan yhtälailla Siniperän normilukioon kuin minä."

"Sori Javonna, pääsin sinne jo. Ja minä myös menen sinne!"

"Aha, ja sinähän haluat kaikkien tietävän että sinun isä on vankilassa?"

Sen ivan jälkeen kuulen Selenan lähestyvän vessaa. Piiloudun.

Kuulen Selenan itkun, tajuan myös jotain. Javonnalla ei ole oikeita ystäviä. Minulla taas voi olla.

"Selena?"

Siitä päivästä lähtien me ollaan kavereita. Javonna ei uskalla kiusata enää niin paljoa. Hänen otteensa koulun kuningattaren asemasta löyhtyy.

                                                                         ~ * ~

Kolme päivää uuden lukukauden alkuun.

 Uusi koulu, uusi elämä.

Katson huonettani. Tarvitsinkohan sittenkin vielä nuo kirjat? Olen pakannut varmaan viidesti. Aina tuntuu puuttuvan jotain.

Onnistun jotenkin pakkaamaan iltaan mennessä. Sitten taksi tulee ja vie minut pois, uuteen elämääni.

Yksityislukio erityislahjakkaille. Sanat kuulostavat ihanilta. Erityislahjakas. Erityinen. Minun unelmani, kaukana Javonnasta, ja... Aleksanderista.

'

"Huomenta! Minä olen neiti Marple, tämän koulun rehtori."

"Nämä tässä ovat huonetoverisi, Lucy ja Tarcey."

"Tässä taas on Abby, ylemmän vuosikurssin opiskelija ja oppaanne. Hän näyttää teille asuntolat ja koulun tilat. Pitäkää hauskaa. Niin ja muistuttaisin tunneilla pitää pitää koulupukuja, löydätte ne kaapeistanne!"

Minä sopeudun uuten kouluun nopeasti. Kuukaudet vierivät. Minusta, Lucystä ja Tarceystä on tullut todella hyvät ystävät.

Silti minulta puuttuu jotain. Kieltäydyn ajattelemasta hänen nimeään, se saa vain itkun aikaan.

Kun Lucy ja Tarcey selittävät innolla ihastuksistaan, poikakavereistaan, minä olen vaiti. He tietävät hänestä, siksi ymmärtävät olla kyselemättä.

                                                                         ~ * ~

Kaksi vuotta myöhemmin

Minusta aika kuluu liian nopeasti, Abby lähti yliopistoon jo ajat sitten, mutta vierailee silti aina välillä meidän luonamme. Lucy ja Tarcey ovat vieläkin ihan samanlaisia kuin ensimmäisenä päivänäni täällä. Aina keppostelemassa tai tekemässä jotain tyhmää.

Palaan hetkeksi muistoihini. Viikko sitten neiti Marple, tai rouva nykyään, kutsu minut työhuoneeseensa. Hänellä oli tärkeää asiaa.

"Katselin tänään hakupapereitasi yliopistoihin. Mikset pyrkinyt lainkaan SimCityn kansainväliseen yliopistoon?"

"Ei minulla ole mahdollisuuksia... Sinne otetaan joka linjalle vain 20 opiskelijaa."

"Kyllä minä sen tiedän! Mutta olen todellakin sitä mieltä että sinun kannattaisi pyrkiä sinne. Olet tarpeeksi hyvä matikassa päästäksesi sisään!"

"Miten sinne sitten pyritään?"

                                                                         ~ * ~

Kaksi viikkoa lukukauden loppuun.

Kun lehti sitten tulee, minua jännittää. Paljon. Joka vuosi lehdessä ilmoitettan SimCityn kansainvälisen yliopiston uudet opiskelijat.

Luen nimiä nopeasti läpi. Sitten löydän etsimäni. Cassia Starling. Minä pääsin sisään! Enkä ollut ainoa.

Pääni on hyvin sekava, ajatukset pyörivät viimeisessä nimessä. Will. Will Hale.

Ja sitten, vain kahden viikon jälkeen katson lipastoani. Tyhjä. Laukkuani, täynnä. Minä lähden kotiin. Tosin vain lomaksi mutta silti, kotiin.

Kaikkein eniten sattuu Lucyn ja Tarceyn hyvästeleminen. He jatkavat molemmat omia polkujaan. Lucystä tulee balleriina ja Tarceystä näyttelijä. Entä minusta? Matikkanörtti?

Kun Alicia ja Aleksander tulevat, olen innoissani. Tai no Aleksanderia en mielelläni näkisi.

                                                                         ~ * ~

Viikko loman loppuun.

Onko minulla nyt varmasti kaikki? Etten vain olisi unohtanut jotain... Rauhoitu Cassia, rauhoitu.

Sitten kuulen askelia, äiti.

"Olen sinusta niin ylpeä Cassia. Ja vielä viimehetken neuvo: älä kävele onnesi ohi."

Taksissa päässäni soi vielä äitini omituinen neuvo, älä kävele onnesi ohi.

Vihdoinkin valmis! Ei oikein löytynyt kirjoitusintoa...

Percy

Heti kun Nico oli kasvanut hän soitti taksin ja lähti Tonyn kanssa pois, Erikan luo.

Sen jälkeen aika kulki kuin siivillä ja minä kasvoin, kohti aikuisuutta ja perijyyden taakkaa.

Omasta mielestäni olin varsin komea, mutta kirjoittajan mielestä olen koko suvun rumin perijä (heti Calebin ja Harryn jälkeen)!

Sitten lähdinkin vaimoa etsimään, valitettavasti paahdetut vaahtokarkit vievät huomioni vaimoehdokkaista...

Minun onnekseni talon ohi kulki sopivia vaimoehdokkaita.

Kun vähän aikaa mietin päädyin Lindaan.

"Et sinä mikään ruusu ole, mutta kukkii ne perunatkin!"

Erinomaisten iskurepliikkieni jälkeen pääsimme vähän läheisempään suhteeseen, jostain syystä vain näytti että Linda piti minusta enemmän kun olin hiljaa...

No kumminkin, pian minä uskalsin jo kosia Lindaa.

Sukumme perintösormus kimalsi mukavasti Lindan kädessä.

Ja jo samana iltana päätimme mennä naimisiin, Linda kyllä näytti niin upealta häissämme.

Olimme enemmän kuin onnellisia vaihtaessamme sormuksia, olimme jopa yhteisymmärryksessä siitä että hankkisimme vain yhden lapsen.

Kun katsoin haihini tullutta toista morsianehdokasta olin iloinen että päädyin Lindaan, katsokaa nyt noita hiuksia!

Hääyömme vietimme sitten täysin normaalisti, ja siitä ei nyt puhutakkaan...

Niin lähtikin sitten arkemme liikkeelle, olimme onnellisia Linda ja minä.

Liittomme kruunasi lopulta tieto Lindan raskaudesta.

Odotimme molemmat Lindan pyöristyvää vatsaa, pian saisimme jo vaihtaa kakkavaippoja!

Lindaa hieman pelotti synnytys, hänellä oli ollut paljon enemmän pahoinvoitia kun kellään hänen ystävistään.

Minä taas lohdutin häntä, olivathan Katarzyna,  Kiira ja Aliciakin selvinneet synnytyksestä.

Niin Linda sitten rauhoittui vaikka pahoinvointi olikin hirveä, meitä todellakin alkoi pelottaa kaksosten mahdollisuus, suvussamme kun oli nähty aika monia kaksosia...

Pian sitten Lindan mahakin alkoi paisua hän itse tuskaili miten pääsisi raskauskiloista eroon, minä taas tuskailin aikaa joka tuntui hitaammalta kuin koskaan.

Mitä isommaksi Lindan maha kasvoi, sitä jännittyneemmäksi perheen ilmapiiri kävi. Äitini alkoi todella pelätä kaksosia.

Ja sitten lopulta synnytys käynnistyi, kauhuleffaa pahimmillaan.

Pitkän ponnistelun jälkeen isäni käsillä lepäsi pieni poika, Aleksander Starling.

Pelkomme kävi myös toteen, pian Aleksanderin syntymän jälkeen Lindan käsillä makasi pieni tyttö. Cassia Starling.

Sinä iltana katsoin epäperijöiden hautausmaata ja tajusin että jonain päivänä joutuisin luultavasti hautaamaan toisen lapsistani sinne.

                                                                            ~ * ~

Alicia

Katsoin pientä lasta sylissäni, voi Cassia parka. Kun kosketin häntä näin hieman hänen tulevaisuuteensa. Lapsuuden kulta-ajasta ei tulisi hänelle kovin kultaista, silti oikeita ihmisiä vastoinkäynnit vain vahvistavat.

Aika kului niin nopeaan. Lapset kasvoivat kuin silmissä, vastahan he olivat syntyneet!

Seuraavana päivänä myös viikatemies tuli hakemaan koiravanhuksia, koirilla kymmenes sukupolvi tulisi pian täyteen.

                                                                            ~ * ~

"Kyllä Cassia, pääset pian nukkumaan. Haetaan vain maitoa ja..."

Sinä iltana rauha jäi haaveeksi, koputus sukumme talon oveen avasi kaikki haavat.

Kun näin miehen, miehen oudoissa vanhanaikaisissa vaatteissa ovellamme, säikähdin.

"Tule vain sisään ovi on auki"

Vaikka mies näytti päällepäin nuorelta, silmistä näin elämän kuluttamat vuodet, ja niitä vuosia oli hänellä takana ueampikin sata.

"Päivää, olen Caspar Bäkcman, voit sinutella sukuahan tässä ollaan."

"Sanoit olevasi Bäckmanin sukua, oletko kenties Maisa Bäckmanin isä? Ja miten voit olla elossa?

"Kyllä olen, ja en tullut puhuakseni siitä miten olen elossa, voin kyllä sanoa että punaiset silmät voi peittää piilolinsseillä ja puuteri on keksitty. Mutta asiaan, tuli puhumaan sukusi kirouksesta"

"Kuinka voit tietää siitä? En ole kertonut kellekkään."

Silloin Caspar naurahti, terävät kulmahampaat tulivat esiin ja hän totesi:

"Kyllä kirouksen langettaja tietää keiden ylle on kirouksen langettanut."

"Anna kun selitän, kun kun minulle ilmeni ettei Maisa vampyyriuutta halaja, minä suutuin. Ja kun hän kieltäytyi avioliitosta jonka hänelle järjestin, raivostuin. Kirosin jokaisen lapsen jossa on pisarakin hänen vertaan. Valitettavasti kirous karkasi käsistäni, se imi jokaisen onnenpisaran suvun epäperijöistä perijöihin. Kirous myös varmistaa että jokainen perijä saa useamman kuin yhden lapsen. Se takaa kirouksen jatkumisen ikuisuuksiin."

Silloin raivo kuohahti päähäni, puhuin nyt sukuni kiroajan kanssa, vampyyrin jonka takia Alice kuoli, jonka takia Nico on nyt sokea. Vampyyrin jonka takia epäperijöiden hautausmaa on täynnä onnettomien ihmisten hautoja.

"Mutta mikset sitten vain kuole! Jos sinulla kerran oli sen verran voimaa että voit kirota, tiedät myös että kirouksen langettajan kuollessa myös kirous kuolee!

"Ei minua kiinnosta, minua ei kiinnosta luopiotyttäreni lastenlasten kohtalo, ajattelin vain ilmoittaa. Se tyttö oli muutenkin kuin mikäkin lutka. Sellaiset vaatteet. Ihan niinkuin poikasikin vaimolla, kaikillla nykyajan naisilla! Ja muka tasa-arvo! Ja hah!

Kun hän nousi lähtäksensä takaisin yöhön minä sähähdin hänelle hymyssä suin:

"Minä kiroan sinut! Minä kiroan sinut, sukuni tuskan aiheuttajan. Kun lapsenlapseni Cassia löytää voimansa ja saa lapsia, yksi hänen lapsistaan kumoaa sukumme kirouksen. Ja silloin sinä saat tuntea tuskan nahoissasi, tunnet jokaisen epäperijän tuskan. Vuoronperään aina vain kamalampana. Silloin anelet kuolemaa. Ja silloin Cassia sen sinulle lahjoittaa!"

Ennen kun hän juoksi yöhön näin hänen kasvojen hymyn hyytyvän. Ehkä hän tajusi että naisissakin on voimaa, voimaa joka on väkevämpää kuin hänen.

Kun lapset kasvoivat katsoin Cassiaa, vaikka olin säilyttänyt hänen harteilleen suuren taakan olin myös taannut hänen onnensa, onnen joka hyvittäisi hänen tulevan lapsuutensa.

Tyytyväisenä katsoin lapsia, molemmilla oli ystäviä ja kaiken lisäksi he olivat ystäviä keskenään.

Molemmat lapset olivat hyvin suloisia ja seurallisia, tai no Cassia vähän vähemmän.

Hänellä oli yksi todella hyvä ystävä, Javonna.

Yhdessä he keksivät kaikenlaista, keppostelusta ei välillä meinannut tulla loppua.

Välillä minusta tuntui että Javonna käytti Cassiaa hyväkseen, silti sysäsin tunteen syrjään ja annoin asian olla, he olivat hyviä ystäviä, ehkä Javonna olisi se joka pelastaa Cassain kurjuudelta.

Minä rakastin Cassiaa niin paljon.

Toisin kuin veljensä Aleksander hän ei hävennyt minua kun lopetin normaalin sukkiakutovan mummon esittämisen. Hän piti minusta edelleen vaikka olinkin vähän outo ja vedin outoja taikarituaaleja ystävieni kanssa.

Perheessämme oli rauhallista yhteen päivään saakka, sinä päivänä saimme kaksi pentua, suloisen Kerman ja kuolleena syntyneen Mimman. Kuollut koiranpentu on huono merkki. Niin se oli nytkin.

Sinä päivänä Cassia tuli innoissaan kotiin.

Javonna tuli myös, mutta hän ei ollut normaali iloinen itsensä.

Minä olin leikkaamassa appelssinipuun oksia.

Silloin Cassia tuli innoissaan luokseni.

"Mumma, mumma! Minä voitin kansainvälisen matikkakilpailun! Voitin jopa Javonnan! Voi mumma, minusta oli juttu lehdessä!"

"Hyvä Cassia, mutta mene nyt leikkimään Javonnan kanssa, häntä varmaan vähän harmittaa kun hävisi."

"Ei Javonnaa haittaa, hän olisi muuten kertonut sen jo minulle. Me ollaan parhaat kaverit, nyt ja aina."

                                                                             ~ * ~

Cassia

Kyllä Javonna harmitti, se ei vaan kertonu sitä mulle.

"Hei Cassia. Kuule musta tuntuu että me ei voida olla enää kavereita. Sä nyt oot tollane matikkanörtti. Et sä sovi näin suositun seuraan. Tajuuk sä?

"Mutta Javonna, mehän ollaan parhaat ystävät... Nyt ja aina."

"Ei me olla enää, sä nyt vaan oot tollane vauva."

" En mä oo vauva"

Silloin Javonna raivostui, mä en ehtiny tehä mitään ennen kuin Javonnan käsi kohosi ja löi mua poskelle.

Sitten Javonna kääntyi ja juoksi pois. Ehdin nähdä kyyneleet sen poskella ja kuulin huudon.

"Se kilpailun voitto ei ees kuulunu sulle! Mä tein sen eteen kaiken, sä et mitään. Sä vaan oot tollane lellipentu!"

"Javonna!"

Heti seuraavana päivänä Javonna tuli kouluun meikit päässä, se ei enää ollu mun kaveri. Eikä kukaan muukaan.

                                                                               ~ * ~

EXTRA

Erika

Alicen kuoleman jälkeen minä aloin pitää päiväkirjaa. Aloin ajatella asioita. Muistan kuinka onnellinen olin kun minut adoptoitiin. Muistan kuinka onnellinen olin kun minusta ja Alicesta tuli verisiskoksia. Me tehtiin haavat käteen ja... En voi ajatella pidemmälle se sattuu liikaa. Minä murhasin Alicen. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Ei mennyt montakaan vuotta kun Tony ja Nico tuli tänne. Katuva ja sokea.

Niihin aikoihin myös Jace murtui. Jace alkoi heräillä painajaisiin itkeskellä, murehtia jotain Marsia ja Venusta.

Sitten Jace löysi juomisen salat.

Ja lopulta se ei enää kestänyt ja hukuttautui pihan uuteen lampeen. Tony löysi ruumiin.

Sitten myös Tony kasvoi.

Sen ulkokuori hämäsi kaikkia muita paitsi minua. Sisältä hän oli hajalla, ulkoa taas hurmuri.

Nico taas kävi kävelyillä.

Sen jälkeen se yritti keksiä jotain tekemistä. Nicolla oli vain liikaa aikaa murehtia menneitä.

Saimpas osan valmiiksi!  Älkää ihmetelkö Aleksanderin vaihtuvaa kasvattajaa, bugi iski ja sain kokeilla ainakin 7 kertaa ennen kuin se kasvoi :) kiva. Joo ja ensiosa ilmestyykin sitten nopeampaa, varmaan jo ensiviikolla.

Alicia

Olin saanut elää rauhassa epäperijämietteltäni jo muutaman kuukauden kunnes kaikki alkoi taas. Eräällä perheillallisella Erika tuli vierailemaan.

"Alicia minulla on sinulle tärkeää asiaa. Tule ulos"

"Miten sinulla on kolme lasta, Alicia kolme! Alice puhui vain yhdestä ja sinulla on kolme lasta!"

"Ei se minun syyni ole, Tony ja Percy olivat vahinkoja, ja mistälähtien sinä olet piitannut tippaakaan Alicen sanomisista!?"

"Se ei sinulle kuulu, ja tiesitkös abortti on keksitty!"

"Valitan Erika, mina halusin antaa Tonylle ja Percylle mahdollisuuden tulla onnelliseksi, sitä sinä et olisi heille suonut!"

Niiden sanojen jälkeen Erika tyrkkäsi minut tieltään ja lähti pois.

"Sinä kadut tätä vielä, toivot että olisit kuunnellut Alicea."

"Ja mistä lähtien sinä olet piitannut sukuni asioista, ethän sinä edes kuulu tähän sukuun!"

"Minusta kyllä tuntuu että kuulun sukuusi Alicia, yliopiston jälkeen en ole ollut kertaakaan onnellinen."

Seuraavana aamuna katselin lasten kouluunlähtöä haikeana. Kuka olisi perijä? Nico,

Tony

vai Percy?

Kauaa en ehtinyt murehtia, Teresa käveli juuri sopivasti talon ohi.

"Teresa, miten ihmeessä sinulla on taas nuo vaatteet?"

"Valitettavasti tämä mekko on ainut joka antaa periksi vatsan seudulta edes vähäsen."

"Voi kuinka mukavaa, vihdoinkin sinä  ja Jack saatte lapsen!"

"En muuten ole ainut joka on raskaana, Cheri on myös."

"Cheri?!"

"Hän meni sekoilemaan kännissä jonkun kanssa, hänellä ei ole mitään hajua isästä."

"Et ole tosissasi, lapsi raukka sellainen äiti! Entä Perry, miten hänellä menee nykyään?"

"En tiedä, Jack pani välit poikki jo monta vuotta sitten"

"Mihin lie kadonnut, ei kyllä yhtään haittaa. Tuletko kahville?"

Opiskelukaverien kohtaloista juoruaminen sai minut unohtamaan epäperijät moneksi vuodeksi, muistin ne vasta sinä kurjana päivänä jolloin tajusin kuka perijä on.

Aika kului nopeasti perheessämme, pian oli Nicon odottama aika kasvaa.

Nicosta kasvoi hyvin rauhallinen teini, hän kulutti kaiken aikansa harjoitteluun, hänen valmentajansa povasi Nicosta vielä olympiauimaria. Valmentaja piti Nicoa oikeana tulevaisuuden lupauksena.

Valitettavasti harjoittelu vei kaiken Nicon ajan, milloin hän reenasi altaassa, milloin maalla.

Reenamisensa ansiosta hän oli ainut joka oli todistamassa Suolan syntymää.

                                                                        ~ * ~

Eräänä iltana tullessani töistä keksin sukumme kirouksen langettajan, kun Maisa säikäytti minut, päähäni jäivät pörimään sanat: varokaa isääni. Mutta miksi meidän pitäisi sitä varoa, eihän Maisan isä voi olla mitenkään elossa, eihän?

                                                                        ~ * ~

Nico

Vaikka nautinkin altaassa reenamisesta, nautin myös hauskanpidosta, harvoin minulla oli aikaa laskea vesiliukumäkeä tai pelata tietokoneella.

Joskus oli mukavaa vain olla, antaa veden kannatella ja tuijotella pilviä.

"Nico tule leikkimään minun kanssa!"

Että inhosin rauhanrikkojia

"Etkö sinä näe että minä reenaan?"

"No en, sinä laiskottelet eihän sinulla ole edes reenihousujasi, tai lakkia ja laseja!"

"Äh, mene pois, ja tuossahan minun laikki ja lasini ovat"

"Sinä olet ihan tyhmä Nico, et leiki ikinä kanssani!"

Sitten Nico teki sen mikä sinetöi kohtaloni, hän otti lasini ja lähti juoksemaan karkuun.

"Hippa, ota kiinni!"

No enhän minä voinut antaa Tonyn piilottaa lasejani, joutuisin leikkimään hänen kanssaan tuntikausia ennen kuin hän kertoisi missä ne ovat!

"Tony anna ne takaisin!"

Kovin kauaa en ehtinyt juosta ennen kuin tunsin jalkani lipeävän.

Viimeinen asia minkä ikinä näin oli Tonyn naama. Tonyn naama jolla oli kauhistunut ilme.

"Nico!"

                                                                        ~ * ~

Yritin avat silmäni, ei onnistu, pelkkää mustaa.

En näe mitään mutta kuulen selvästi Tonyn askeleet ja äänen: äiti Nico heräsi!

Kuulen äidin askeleet, kuulen kuinka hän istuu huoneeni sohvalle, voin kuvitella sohvan. Voin kuvitella äidin siihen. Mutta en voi nähdä sitä.

"Nico, miten voit?"

"Hyvin" Alan nousta en jaksa maata, minusta tuntuu että olen maannut tässä jo useammankin päivän.

"Nico, älä nouse vielä. Minulla on sinulle asiaa."

"Tyydyin istumaan sängylle, en vieläkään näe mitään.

Kuulen äidin surullisen äänen.

"Nico, kun liukastuit altaaseen löit pääsi pahasti, todella pahasti, lääkäri kävi täällä, ja..."

Kuulen tukahdetut kyyneleet äidin äänessä, sitten tuomioni tulee.

"Nico, sinä olet sokea, et tule näkemään enää ikinä mitään."

Se oli sitten siinä, minusta ei tule ikinä mitään, ei olympiauimaria, ei mitään.

Minulle vuodet ovat yhtä piinaa, kun Tony kasvaa, en näe sitä.

Äiti kertoi Tonysta kasvaneen ihan minun näköiseni, valitettavasti en muista enää miltä minä näytän. Äiti kertoi myös Tonyn hurmuripojan maineesta koululla. Tonyn koulussa. Minun vanhassa koulussani. Mutta nykyisinhän minä käyn sokeain koulua. Opettelen kaikkea typerää, missään ei ole mitään järkeä, minusta kun ei tule mitään.

Koulun lisäksi minulla ei ole mitään. Istun päivät pitkät huoneessani. Huoneeni on miltein samanlainen kuin ennen, vain kukat olen heittänyt roskiin. Kukista on iloa vain näkeville. Ja minähän en näe.

                                                                        ~ * ~

Alicia

Kun katson ulos, näen kaiken sen mitä Nico ei koskaan enää näe. En voi tehdä enää mitään. Nico on vajonnut masennukseen ja Tony, Tony kärsii aina kun näkee veljensä. Hän kokee olevansa syyllinen onnettomuuteen.

Percy on ainut joka on onnellinen. Pikku perijäni, lapseni jonka ei olisi koskaan pitänyt syntyä. Ainakin hänestä tulee onnellinen.

Asioita ei helpottanut yhtään Aaton kuolema. Aatto oli ollut ainut joka sai Nicon ulos huoneestaan.

Nyt hänetkin vietiin pois Nicolta.

Minäkin surin isääni, hänen muistonsa kunniaksi hoidin hänelle aina niin rakasta puutarhaa.

Vielä samana iltana Percy kasvoi. Pian hänelläkin olisi jo vaimo ja lapsi...

Isäni kuoleman jälkeen me kaikki aloimme elää omissa maailmoissa. Perijänä minä olin onnellinen, ja kun minä olin onnellinen Martinkin oli onnellinen.

Tulevana perijänä Percykin oli onnellinen. Hän oli myös päätänyt seurata minun jalanjälkiäni muusikoksi.

Kiira eli omassa maailmassaan Aattoa surren. Toki hänkin oli onnellinen, mutta kenellekkään hän ei enää puhunut.

Nico oli vain tyhjä kuori, ihme kun hän onnistui elämän perustoiminnoissa.

Tony taas katoili joka ilta, hänellä oli ainakin kymmenen tyttöystävää, eikä aikaa riittänyt muuhun.

Näin me elimme Kiiran kuolemaan asti.

Äitini lähti tästä maailmasta hymy huulillaan.

Ja äidin kuoleman jälkeen Minä ja Martin kasvoimme.

Ja Nico heti meidän jälkeemme.

Jotkut ehkä huomasivat ettei osassa vaihtunut vuodenaika ollenkaan. Se ei varmaan vaihdu enää kertaakaan tämän legacyn aikana sillä etenkin talvi bugittaa pahasti :(

Joo jouduin rakentamaan perheelle uuden talon, edellinen alkoi olla aika epäkäytännöllinen ja se alkoi bugittaa pahasti, en kyllä tiedä oliko ongelma talossa vai tontissa, toivotaan että talossa!

Anteeksi nuo ruudut :) Ja sitten osaan:

                                                                    ~ * ~

Alicia

Kun taksikuski jätti minut ovellemme oli aivan ihmeissäni. Ei meidän talo tältä näyttänyt!

Talo oli iso, valkoinen ja uusi, yli sata vuotta vanha talomme oli purettu pois. Olin innoissani, saisin aloittaa uuden elämäni uudessa talossa.

"Äiti?"

"Hei Alicia, mitä pidät uudesta talostamme?"

                                                                    ~ * ~

Uudessa talossa elämisen opetteluun meni jonkin aikaa, sitten oli aika kutsua Martin kylään, me menisimme naimisiin.

"Hei Martin!"

Päätimme ettemme odottaisi ketään, kumpikaan meistä ei halunnut mitään juhlia (voi ei tuolla näkyy vessa takana!).

"Voit suudella morsianta"

Hääyö vietettiin heti tutuissa merkeissä...

Häistä ei ollut kulunu edes kahta kuukautta kun huomasin olevani raskaana.

Aloin murehtia Alicen sanoja, mitä jos tulisinkin toisenkin kerran raskaaksi?

Pian aloin oksennella, ensimmäinen kolmannes alkoi olla jo ohi.

Ruokahaluni kasvoi kasvamistaan, minussa alkoi herätä pelko kaksosista.

Martin oli hyväksynyt toiveeni vain yhdestä lapsesta, isä taas yritti suostutella meitä hankkimaan ainakin kaksi. Hän ja Martin uppoituivat keskusteluhin lapsista hyvin usein, he eivät huomanneet mitään ympärillään.

                                                                    ~ * ~

Martin ja Aatto eivät huomanneet edes varjoa joka katosi huomatessaan ettei kumpikaan miehistä ollut Maisa Bäckmanin jälkeläinen...

                                                                    ~ * ~

Alicia

Loppuraskauteni aikana isäni rakastui pieneen puutarhaamme, hän vietti siellä paljon aikaa ja yritti saada minut syömään hänen kasvattamiaan rehuja. Pupunruokaa sanon minä!

"Alicia, sinun kyllä pitäisi syödä enemmän kasviksia kun noin nukahtelet, kasvispuute sanon minä!"

"En minä nuku, lepuutan vain vähän silmiäni..."

"AAAA! Synnytys alkaa, äitii!"

Synnytystä seurasi pieni vauva, poikavauva joka sai nimekseen Nico (miksi minusta tuntuu että jonkun tarinassa on Nico niminen tyyppi?).

Pestessäni Nicoa minua harmitti. Nico oli esikoiseni ja jäisi ainoakseni.

Vaikka emme enää hankkineetkaan Martinin kanssa toista lasta, me pidimme edelleen hauskaa. Harmi vain että ehkäisy aiheutti minulle päänvaivaa.

Minä olin myös mennyt mystiikkauralle töihin, jos vaikka saisin sukumme kirouksesta jotain selville.

Ongelmiani lisäsi vielä sairastuminen, olin saanut tietää jo paljon kirouksesta, jonkun noidan tai velhon on täytynyt langettaa se jommankumman sukumme perustajan ylle, Calebin tai Maisan.

Kun oksenteluni jatkui jatkumistaan aloin epäillä raskautta. Ei se voinut olla mahdollista!

Mutta kun vaan oli, rakaustestin tehtyäni saatoin varmistua asiasta.

Kun Nico kasvoi heräsin todellisuuteen, jomipikumpi lapsistani kuolisi kauhealla tavalla.

"MItä me voimme tehdä? En tahdo tehdä aborttia enkä katsoa lapseni kuolemaa!"

"Kauan meillä on aikaa miettiä?"

"Alle kaksi viikkoa"

"Mitä jos annamme lapselle mahdollisuuden tulla onnelliseksi?"

"Hyvä on, toivottavasti hän onnistuu."

Loppuraskauteni aikana en voinut pysähtyä hetkeksikkään miettimään, en halunnut miettiä lapsen mahdollista kohtaloa.

Ja sitten synnytykseni käynnistyi, se oli vielä kivuliaampi kuin edellinen.

Pian käsivarsillani lepäsi pieni poika.

Voi Tony, mitä elämällä on sinunkin varallesi?

Pian Tonyn syntymän jälkeen löysin itseni taas vessanpytyn äärestä, kirotut kananmunat!

Pakotin itseni hymyilemään Nicon kasvaessa, Nicon kasvu sai minut musitamaan ajan rajallisuuden, kovin pitkään molemmat lapseni eivät olisi onnellisia.

Nico näytti hyvin tyypilliseltä sukumme lapselta, ei mitään erikoista.

"Rakas päiväkirja, kaikki tuntuu jotenkin väärältä, poikani joutuvat kärsimään jonkun typerän kirouksen tähden enkä minä voi tehdä mitään muuta kuin katsoa vierestä, mitä enemmän saan lisää tietoa kirouksesta, sitä pahemmalta se kuulostaa. Kaiken lisäksi olen alkanut lihoa, jouduin kaivamaan raskausvaatteeni esiin, pitäisi alkaa kuntoilemaan."

"Alicia oletko sinä raskaana?"

"En tietenkään!"

Paitsi että olin. Abortin mahdollisuus oli sulkeutunut jo viikko sitten.

Raskauteni ollessa aika loppusuoralla oli Tonyn aika kasvaa.

Ja puf!

Tonystä tuli hyvin huomion hakuinen poika, häntä ei kestänyt jättää viittäminuttia pidemmäksi aikaa yksin.

Onneksi Nico viihtyi yksinkin, hänestä oli tullut oikea luonnonlahjakkuus uima-altaassa ja hän alkoi haaveilla olympiaurasta. Oisimpa tiennyt kuinka julmasti Nicon haaveet murskattaisiin ennen kuin päästin häntä altaaseen...

Ja sitten se synnytys alkoi.

Viimeinen synnytykseni oli kaikkein nopein, pian mailmaan putkahtikin pieni Percy.

"NIco sinun täytyisi olla jo nukkumassa"

"Joo joo, en voi mitään sille että harkoissa meni myöhään"

Vaikka Nico harrasti kilpauintia jo vakavasti hän toi silti hyviä numeroita kotiin, oisimpa tiennyt mihin se johtaisi.

Joskus minä toivon että voisin pysäyttää ajan, saada jokaisen päivän kestämään ikuisuuden.

Vaikka kuinka yrittäisin, en koskaan onnistuisi.

Tonyn huomionhakuisuus ei loppunut edes hänen kasvaessaan.

Onneksi hän sai huomiota veljeltään, me muut saatoimme hiukan levähtää ja keskittyä Percyn kasvattamiseen.

Joo ei liity osaan mitenkään, mutta hyvä tapa käydä potalla! Oli muuten hauskan näköinen kun Percy tuli "potalta" pois.

Tonyn kasvun jälkeen sain taas omaa aikaa, olin piristynyt huimasti, nykyisin minun oli vaikea muistaa miksen saanut hankkia enenpää lapsia...

Saatoin olla myös huoleti poikien väleistä, Tony tuli toimeen kaikkien kanssa, vaikkakin Nico ei oikein välittänyt leikkiä monta vuotta nuoremman Percyn kanssa.

Nicolla oli nyt muutenkin vaikeuksia saada kavereita.

Onneksi hänellä oli Tony joka piti huolen että hänen ystävänsä olivat myös Nicon ystäviä.

(valitettavasti Percyn kasvukuva jäi pois) Percystä kasvoi hyvin samanlainen kuin veljensä, he olivat kuin kolme marjaa.

                                                                    ~ * ~

EXTRA

Alice

Elämäni epäperijöiden talossa lähti rauhallisesti liikkeelle, tutustuin moniin uusiin ihmisiin ja etsin jopa töitä, ehkä Mary olikin väärässä...

Ainut suuri harmini oli Erika, hän yritti tehdä elämästäni kamalaa.

Olin myös hiukan huolissani Jacesta, hän heräili öisin huutain joko: "Ei Venus ei!" tai: "Ei Mars, se en ollut minä!"

Minä aloin olla huolissani myös omasta terveydentilastani, Erikan jokaöiset syhypulverit lakanoissani eivät oleet mikään terveyden kohentaja.

Tappelimme myös usein, Erikaa ärsytti ettei saanut minua ärsyyntymään tarpeeksi ja minua ärsytti Erikan yritykset ärsyttää minua.

Enkä myöskään antanut hänen tietää syytä. Olin rakastunut ensimmäistä kertaa elämässäni, oi Joonas!

Ja sitten yhtenä yönä kaikki kaatui päälleni, kuulin sängystä Erikan naurua ja huokailua, sitten silmiini osui Joonaksen ruskea huppari, tunsin jalkojeni pettävän altani.

...

Niin päättyi minun elämäni.

                                                                    ~ * ~

Erika

"Eilen oli Alicen hautajaiset. Kun varastin Joonaksen hupparin ja huijasin Alicea, en tajunnut siinä käyvän näin. Ei minun ollut tarkoitus!"

Osa oli ehkä vähän tylsä, mutta ensiosassa onkin jo taas juonta mukana. Siinä paljastuu ehkä jo perijä, vaikka tässäkin osassa on ollut siihen jo selkeitä viittauksia :)

Alicia

Olin kääntynyt itseeni täysin viime puolenvuoden aikana, puhuin enää harvoille luentojen ulkopuolella.

Asiaa ei auttanut yhtään Alicen ja Jackin kuhertelu, he tuntuivat olevan aina kiinni toisissaan.

"Erika hakisitko minulle juotavaa"

Erika totteli Alicea kuin koira, ja sellaisena Alice häntä kohtelikin.

                                                                    ~ * ~

Erika

Alice kohteli minua kuin koiraa, olin alkanut kyllästyä siihen.

Oli koston aika, yli viiden vuoden ajan olin suunnitellut sopivaa kostoa.

Nyt Alice tarjosi minulle sellaisen.

Toivottavasti Alice ryntää paikalle.

Alice, ala tulla jo!

                                                                    ~ * ~

Alicia

Tavallinen iltapäivä, Teresa (joo tuo on Teresa, hän muuttaa tyyliään aina vuoden välein) lukee kokeisiin ja minä makaan tylsistyneenä, olen opiskellut jo koko vuoden asiat.

Tavallinen iltapäiväni päättyi ääniin Jackin huoneesta, ääniin jotka muistan varsin hyvin fuksivuoden kaameasta lopusta.

Yllätyin todella paljon kun näin huoneesta tulevan ärtyneen näiköisen Erikan enkä Alicea, tajusin ettei minun ja Jackin suhteen päättyminen ollut minun syytäni, vika ei ollut minussa.

Tänään tajusin jotain hyvin tärkeää, minussa ei ole mitään erityistä vikaa. Ei ole minun syyni että Jack petti minua Alicen kanssa, ja sitäpaitsi miksi vatvoa vanhoja asioita, kyynelet kuivaksi ja katse eteenpäin.

"Alicia, saitko sinäkin sivuroolin kolun musikaalista?"

"Joo"

"Onnea"

Nyt jos mietitään, minun ja Martinin suhde alkoi sanasta onnea.

Ei kestänyt kauaakaan ennen kuin vaihdoimme ensisuudelmamme, minä olin taas onnellinen.

Aivan kuin Alicen ja Jackin, meidätkin saattoi löytää aika monesti kiinni toisistamme. Ja yhtenä iltapäivänä Jack löysi meidät.

" Hei Martin, eihän kavereitten eksiin saa koskea!

"Ja luulitko sinä että mä oisin kaveri sinun kanssa, sinä et koskaan välittänyt Aliciasta oikeasti, minä valitän!"

"Pysy kaukana meistä!"

                                                                    ~ * ~

Alice

Minun ja Jackin suhde oli hyvässä kunnossa, tai ainakin minä luulin niin.

En osannut odottaa yhtenä päivänä löytämääni näkyä. Nyt tajusin miltä Aliciasta oli tuntunut.

"SIKA"

"Erika, miten sinä saatoit, luulin että me ollaan ystäviä!"

"Ja vai ystäviä?! Sinä kohtelit minua kuin koiraa! Alice nyt on minun vuoroni tehdä elämästäsi hel*****ä!"

"Ja kuvittelit onnistuvasi, älä luulekkaan!"

No, aika hyvin hän kyllä onnistui. Erika piti huolen että jouduin viettämään paljon aikaa  hänen ja Jackin seurassa, tai mitä muuta ideaa meillä olisi ollut harjoitella joka ilta yhdessa tanssiosuuksiamme yliopiston musikaaliin? Esiinnyimme vain loppukohtauksessa!

En tiedä miksi Jackin ja Erikan katseleminen teetti tuskaa, en ollut ikinä välittänyt Erikasta aidosti.

                                                                    ~ * ~

Teresa

"Senkin sika Jack, etkö sinä osaa muuta tehdä kuin haavoittaa toisia!?

                                                                    ~ * ~

Alicia

Minä ja Alice olimme tehneet sovinnon, Alice kaipasi lohdutusta, enkä minä voinut vain katsoa vierestä, tiesin miltä tuntuu jäädä jätetyksi.

Minun avullani hän alkoi päästä taas jaloilleen, hän kävi taas jopa treffeillä.

Hän oli jopa saanut Cherin vihaamaan Erikaa, näytti siltä että Erikan suunnitelma alkoi kaatua hänen omaan niskaansa.

Näissä tunnelmissa sitten saimme aloittaa kolmannen vuotemme.

                                                                    ~ * ~

Teresa

Yhtenä aamuna vain minä Jack olimme hereillä, ainoastaan meille oli tullut kärsimykselliset aamuluennot, saimme "nauttia" toistemme seurasta aina aamuisin.

"Jack, minulla olisi asiaa sinulle."

"Sano sitten."

"Miksi sinä olet Erikan kanssa kun et välitä hänestä?"

"Välitänhän!"

"Et välitä, tiedät sen kyllä itsekkin."

                                                                    ~ * ~

Cheri

"Senkin lutka, mitä sinä teit saadaksesi Jackin jättämään minut!"

"Kuule, minä en tehnyt yhtään mitään Jack vain kyllästyi rumaan pärstääsi!"

"Ja itsehän sinä juonittelit Alicen ja Jackin väliin!"

                                                                    ~ * ~

Alicia

Sen jälkeen kun Jack jätti Erikan, Erika joutui epäsuosioon asuntolassamme, hän liittyi cheerleadereihin ja ärsytti meitä entistä enemmän.

Kaikki me silti huomasimme ettei Erika viihtynyt yli-innoikkaiden "ystäviensä" joukossa.

Hän ja Alice riitelivät edelleenkin jatkuvasti.

He molemmat kyllä järkyttyivät kun löysivät Teresan ja Jackin suutelemasta, minä taas olin osannut odottaa sitä.

Minulla ja Martinillakin meni hyvin, vaikka Martin ei ollut mitenkään romanttinen, en minä sitä kaivannutkaan.

Kun yhtenä aamuna olin juomassa aamukahviani, Martin näytti hyvin, hyvin hermostuneelta.

Kun hän kosi minua, olin yllätttynyt.

Se oli lupaus perheestä hänen kanssaan.

Kihlauksemme jälkeen minä ja Martin vietimme aikaa yhdessä enemmän kuin koskaan ennen, asuntolassamme kihlautui myös toinen pari, Jack ja Teresa.

"Etkö sinä pelkää hänen pettävän sinua niinkuin kaikkia muitakin?"

"Alicia, me olimme yhdessä jo yläasteella, minä tunnen hänet. Tiedän ettei hän petä minua, hän teki sen jo silloin. Siksi tulinkin sinun lukioosi. En kestänyt häntä ja Perryä"

Näissä tunnelmissa siis aloitimme neljännen ja viimeisen vuotemme yliopistossa.

Viimeinen vuotemme oli paras vuosi yliopistolla, minut valittiin yliopsiton musikaaliin soittamaan pianoa, se oli suuri kunnia sillä yleensä pianoa soitti joku ammattilainen.

Minä ja Alice lähennyimme kovasti, varsinkin erään keskustelun myötä.

"Alicia, minä olen päättänyt jäädä pois perijäkilvastamme, joten sinusta tulee perijä. Silti perijänä sinun täytyy muistaa yksi asia, hanki vain yksi lapsi.

"Vain yksi. Miksi?"

"Siihen on loistava syy, lue kotona Maryn päiväkirja, sen jälkeen olet samaa mieltä kanssani."

                                                                    ~ * ~

Neljäs vuosi oli ohi, kaikki oli mennyt aivan liian nopeaa. Me emme asuntolassamme viitsineet pitää mitään bileitä. Tunnelma oli liian huono.

Erika oli riidoissa kaikkien kanssa, Alice Jackin ja Perryn ja minä olin riidoissa edelleen Perryn kanssa. Riitojen takia me tyydyimme vain tanssimaan yliopiston loppumisen kunniaksi, tai no Erika vain istui sohvalla.

Minä lähdin ensimmäisenä pois, äitini odotti perijää.

"Hyvästi Teresa, tule käymään meillä pian (muuten voisin tässä mainita etten edelleenkään tiennyt mitä Teresa oli opiskellut)"

"Muista Alicia, yksi lapsi, vain yksi."

Halatessamme tunsin kun Alicen lämpimät kyyneleet tippuivat selkääni, en ymmärtänyt miksi hän oli niin epätoivoinen.

"Jos olisimme vaivautuneet tutustumaan kunnolla voisimme varmaan olla ystäviä Alicia."

" Tuota, olen pahoillani kaikesta mielipahasta mitä aiheutin sinulle."

"Minä muutan sitten teille pian, nähdään rakas."

Taksissa tunsin kyyneleeni valuvan silmiini, muistelin kaikkia tapahtumia, niin hyviä kuin huonoja.

Minä ja Jack.

Minun, Teresan ja Martinin yhteiset hetket.

Jackin jääminen kiinni.

Alice ja Jack.

Minä ja Martin.

Erika ja Jack

Sovinto.

Teresa ja Jack

Kihalus.

Typerät liikkamaikat.

Kyyneleet valuivat mekolleni taksin ajaessa pois, en palaisi tänne enää koskaan.

Osa oli ehkä vähän liiankin dramaattinen, mutta en kyllä keksinyt mitään järkevämpää keinoa saada Erikaa ja Alicea riitoihin ja Aliciaa ja Alicea sopimaan :)

Kommenttia kiitos!

Yliopistolla meidät jaettiin asuntoloihin, ne eivät olleet erityisen "hienoja" mutta asumakelpoisia silti.

Harmikseni samaan asuntolaan kanssani tuli myös Alice, hän oli ihan samanlainen kuin teini-iässäkin, pukeutui edelleen tyhmiin vaatteisiin ja inhosi minua.

Erikäkin tuli kanssamme samaan asuntolaan. Hänkään ei ollut muuttunut. Erika korosti meikillä edelleen huonoimpia piirteitään.

Asuntolamme sai myös pikkujulkkiksia. Kuuluisan exhuippumallin kaksospojat. Jack oli sellainen kuin luulinkin, naistenmies ja hemmoteltu kakara, hän oli ainoa koko yliopistolta jolla oli parisänky, mitä luksusta!

Martin taas oli vähän vähemmän sellainen kuin luulin. Ainoa asia mikä esti häntä pukeutumasta ruutupaitaan ja henkselihousuihin oli hänen veljensä.

Cheri oli Jackin naispuoleinen kopio, miestennielijä, hän tulikin juttuun loistavasti Alicen ja Erikan kanssa.

Perry (mikä nimi!) oli ruma, mutta suosittu. Asiaan ei varmaankaan vaikuttanut yhtään se että hän liikuskeli Jackin kanssa.

Ei Teresakaan ollut mikään kedon kaunein kukkanen, silti hän oli sisältä puhdasta kultaa. Teresa oli ystäväni lukiosta. En kyllä tiedä mille linjalle hän on tänne tullut.

Joo tämä ei liity mitenkään asiaan, mutta tästä näette miten hyvin simeilläni alkoi yliopisto. Onneksi pelin voi aina jättää tallentamatta...

Yliopistolla minä otin opiskelun heti vakavasti, pänttäsin kuin viimeistä päivää loppukokeisiin jota olisivat vasta puolen vuoden päästä.

Minä olin myös alkanut ystävystyä Martinin kanssa, olimme hyvin samanlaisia. Hänkin oli jäänyt lapsena sisaruksiensa varjoon.

Juuri kun hän oli kertomassa siitä miten hän tunsi kotona olevansa vankilassa Jack tuli.

"Hei Martin, älä varaa kaunokaista koko päiväksi."

Naurettavaa mutta totta, suhteemme lähti niistä sanoista liikkeelle.

Pian vaihdoimme jo ensisuudelmammekin.

                                                                            ~ * ~

Alice

Minua yökötti siskoni ja Jackin suhteen katsominen.

Minähän sentään tiesin mitä Jackin makuuhuoneessa tapahtui aina Alician ollessa poissa.

Siiskä ymmärrätte varmaan miksi minua ällötti niin heidän imuttelunsa katseleminen.

Purin kiukkuani usein asuntolassamme vieraileviin laamoihin, ne ärsyttivät minua suunnattomasti.

Mutta jo kolmannella viikolla yliopistolla minä onnistuin, Jack kun oli vain niin helppo.

Huomasin jo muutaman viikon jälkeen myös Martinissa muutoksia. Hän alkoi leikata hiuksiansa niinkuin suosituimmat viimeisen vuoden opiskelijat (yleinen ilmiö fuksivuoden  opsikelijoiden keskuudessa). Tajusin myös miksi hän teki sen. Minua nauratti. Hän oli toivottoman ihastunut Aliciaan.

                                                                            ~ * ~

Alicia

Sen jälkeen kun Martin leikkasi hiuksensa monet yliopistolla yrittivät häntä, jopa Cheri.

Martin kertoi aina tapaukset minulle.

Me nauroimme niille yhdessä, Cherin viides kerta tällä viikolla ja oli vasta perjantai!

Yliopistolla oli myös muutamia varjopuolia. Perry inhosi minua. Hän halusi minun jättävän Jackin, mutta minä en halunnut, rakastin Jackia koko sydämmestäni. Oisinpa älynnyt mikä virhe se oli.

                                                                            ~ * ~

"Alicia, ootteko te nyt niin varmoja ettette tuu, hei ekat puolivuotta on mennyt!"

"Ei me haluta tulla, ei siellä bileissä ole mitään järkevää.

"Hei mä voisin kyllä jäädä, ei bileet ole ees mun juttu"

"Äh, Martin mene vaan, me vietetään tyttöjen ilta Teresan kanssa."

Niinpä katsoimme muiden loittonevia selikiä, olimme kaikki suorittaneen ensimmäisen puoli vuotta arvosanalla 5, heille se oli aihe juhlia.

Minulle ja Teresalle se taas merkitsi leffailtaa, katsoisimme kaikki Servon kostot yhdessä nauraen säkkimäisissä pyjamissamme.

Tänään minä myös kerroin ongelmistani Teresalle, miten toivoin Jack kosivan minua, ja miten pelkäsin hänen jättävän minut. Teresa katsoi hetken eteensä ja sanoi: "Ole varovainen Jackin kanssa, hän voi rikkoa sydämmesi"

Silloin Cheri saapui hoiperrellen paikalle, humalassa.

" Missä Jack on?"

"Ulkona"

Ryntäsin parvekkeelle katsomaan... Järkytyin.

                                                                      ...

Jack Will Jacobson, MITEN SINÄ KEHTASIT!?

"Sinä haiset viinalle, mee huoneesees miettimään ja tuu pyytäämään multa anteeksi selvinpäin!"

Niin hän tekikin, ja pian kaikki oli kuin ennen.

                                                                            ~ * ~

Martin

Olimme Alician kanssa kävelemässä kohti yliopistoa, tänään olisi kevätnäytelmän sivuroolien näyttelijöiden harjoitukset. Kaikki muut asuntolastamme paitsi Alice ja Jack menivät sinne. Alice ja Jack olivat varanäyttelijöitä.

"Alicia, mene edeltä, unohdin vuorosanani huoneeseeni"

 Kun olin menossa huoneeseeni, järkytyin pahasti.

"Jack, miten kehtaat, minä kerron Alicialle!"

"Ei se sinua usko, Alicia tottelee minua kuin joku koira, senku vaan menet kertomaan"

                                                                            ~ * ~

"Alicia, minä näin tänään Jackin, hmm, vähän vähemmissä vaatteissa Alicen kanssa"

"Älä valehtele Martin, Jack ei ikinä petä minua!"

Alicia raukka. Jakc särkee sen sydämmen, ennemmin tai myöhemmin. Pelimies on pelimies.

                                                                            ~ * ~

Alicia

Martinin väitteiden jälkeen loppuvuosi sujui rauhassa, vanhemmat soitteli aina välillä ja oli huolissaan.

Viuhahtelijat kävivät aina välillä piristämässä meitä.

Laamatkin olivat ihan kivoja naamarin poisottoon asti, ei millään pahalla niitä kohtaan mutta ne tuntuivat aina olevan uskomattoman rumia.

                                                                            ~ * ~

Vihdoin koitti myös fuksivuoden viimeiset bileet, näihin myös minä ja Teresa lähdettiin mukaan.

Minua hermostutti hirveästi ne bileet, toivoin Jackin kosivan minua siellä, meillä oli mennyt tosi hyvin viime puoli vuotta.

"Sinä näytät taas tosi upealta Teresa (unohdinko kertoa, Teresalla on tosi outo vaatemaku)"

"Sinä myös"

"Jack tule jo"

"Menkää edeltä, mulla jäi rahat huoneeseen"

Oisimpa vain tajunnut ettei Jackia kannata jättää vahtimatta...

                                                                            ~ * ~

Alice

"Jack odota!"

"Ei mennä niihin typeriin bileisiin, niistä ei saa edes alkoholia! Meillä on paljon hauskempaa kahdestaan."

Kauan hermoilemani juhlamekko ei pysynyt kauaa päälläni, minulla ja Jackillä oli tosi hauskaa.

                                                                            ~ * ~

Alicia

Ne oli tosi surkeat bileet. Jack ei edes ilmestynyt paikalle.

Kun tulin sisälle päiväni meni lopullisesti pilalle. Ryntäsin Jackin huoneeseen.

Näin sen mitä olin pelännytkin.

"Lopettakaa!"

Alicella tuli kiire etsiä vaatteitaan, hänen onnekseen kukaan muu ei ollut paikalla.

Jotenkin ihmeen kaupalla Jack ehti vetää housut jalkaan ennen kuin aloin huutaa hänelle, varmaan tuttu tilanne.

"Sinä saa**nan ukko, miten saatoit!"

"Vihaan sinua!"

"Alicia, anna anteeksi, eikö me voitas vaan unohtaa. Jatketaan siitä mihin ollaan jääty."

"Ja sinä ajattelit että minä annan sinulle vielä anteeksi!? Sori ei onnistu. Minä jätän sut Jack!"

Sen jälkeen vain juoksin pois, en halunnut enää edes kulla mitä Jackilla oisi ollut sanottavaa.

"Senkin lutka Alice! Sinä pilasit minun elämän!"

"Ai jaa, etkö sinä ikinä ajatellut että suositut pojat kuuluu suosituille tytöille! Jack on ollut minun melkein koko sen ajan kun se seurusteli sinun kanssa!"

Alice, miten sinä saatoit! Ei näin tehdä siskoille!"

Sen jälkeen vain juoksin pois, en yhtään ajatellut minne, kunhan vain kauas pois!

                                                                            ~ * ~

Seuraavat neljäviikkoa minä itkin, itkin ja itkin.

Sitten alkoi taas opiskelu. En tehnyt muuta kuin opiskelin, en halunnut ajatella.

                                                                            ~ * ~

Teresa

Alicia oli sulkeutunut täysin, sen tähden minä aloinkin huutaa Jackille.

"Jack, sinä sika, näetkö mitä olet tehnyt Alicialle! Hän ei ole enää yhtään niin eloisa kuin ennen!"

"Eloisa, Aliciako eloisa?"

"Ethän sinä edes tunne häntä, otat tyttöjä vain siksi että he ovat kauniita, miksi? Ennen et tehnyt niin"

"Muistatko vielä sanasi silloin ylä-asteella kun minua kiusattiin naamani takia: "Teresa minä rakastan sinua niin kauan kuin sinä olet sinä, ihan sama miltä näytät." Muistatko! Mutta tiedätkö mitä, sinä et ole enää sinä!"

Vaikka Jack ohitti huomautukseni olankohautuksella, huomasin saaneeni hänet ajattelemaan.

                                                                            ~ * ~

Alicia

Teresa tuntui olevan kovin huolissaan minusta. Hän ei tiedä miltä tuntuu kun sinut petetään. Niinpä uskouduin asiasta päiväkirjalleni.

"Se tuntuu siltä kun veitsi työnnetään sydänmeesi, sitten siskosi tulle, sen sijaan että hän ottaisi veitsen pois, hän kääntää sitä haavassasi. Sen jälkeen poikaystäväsi ja siskosi hierovat yhdssa suolaa haavoihisi. Siltä se tuntuu"

Siinä oli ensimmäinen osa yliopistolta, osia tulee ehkä vielä yksi tai kaksi, saa nähdä miten saan mahtumaan loppuajan tapahtumat ennen perijätontille paluuta.

Kiira

Toisin kuin alun perusteella kuvittelin, minun ja Aaton suhde eteni hyvin nopeasti, jo parin päivän päästä ensitapaamisestamme Aatto oli kyläilemässä meillä.

Silti tarvitsin välillä aina vähän lisää itseluottamusta, suhteemme nopeasta etenemisestä huolimatta Aatto oli edelleen vaikea tapaus.

Lemmenjuoman ansiosta vaihdoimme pian ensisuudelmamme.

Eikä mennyt kauaakaan ennen kuin Aatto lupasi muuttaa meille.

Ja jo muutaman tunnin muuton jälkeen saatoimme juhlistaa kihlaustamme.

Kihlauksemme jälkeen ei mennyt kauaa ennen kuin löysimme itsemme hääkaaren alta.

Hääyö vietettiin perinteisin tavoin, minä olin niin onnellinen kuin vain voi olla.

Äitikin sai valmiiksi kuvani perijäseinälle.

Onneani häiritsi vain vanhempieni kasvu, se muistutti minua siitä kuinka nopeasti aika kului.

Isästä tuli hieman höperöitynyt vanhus, dementiaa saattoi vain odottaa.

Äiti pysyi ihan hyvässä kunnossa, vaatemausta tuli vain vähän vanhanpuoleinen.

Molemmat jäivät myös eläkkeelle, haluaisivat kuulemma viettää mahdollisimman paljon aikaa lastenlastensa kanssa.

No, olihan siitä tullutkin ihan ajankohtaista, raskauteni alkaisi näkyä jo pian.

Mahani kasvoi,

ja kasvoi.

Mahani ei kylläkään ollut ainoa joka kasvoi, koiranpennustamme kasvoi hiukan isompi.

Eräänä iltana käynnistyi myös minun synnytykseni.

Ensimmäisen lapsen ehdin juuri ja juuri nimetä Aliceksi ennen kuin tajusin toisen tekevän jo tulojaan.

Toinen lapsi ei lupaavasta alusta huolimatta meinannut tulla maailmaan.

Kovan työn jälkeen sain pidellä käsissäni toista tytärtäni, Aliciaa.

                                                                          ~ * ~

Joskus aika vain tuntui kuluvan liian nopeaa.

Minusta pienet tyttäreni kasvoivat aivan liian nopeasti.

Alicesta kasvoi hyvin rauhaton lapsi.

Kun taas Alicia oli hänen täydellinen vastakohtansa.

                                                                          ~ * ~

Kauaa emme ehtineet taaperoita katsella, Alice ja Alicia kasvoivat huimaa vauhtia kohti lapsuutta.

Aliciasta kasvoi hyvin rauhallinen lapsi, minusta hän oli Maryn kopio vaaleilla hiuksilla varustettuna.

Alicesta taas kasvoi hyvin rauhaton lapsi, hän oli se joka halusi tutkia talon jokaisen nurkan, myös ne joihin hänellä ei ollut vähempää asiaa.

Alicia oli hyvin ujo ja lahjakas, hän rakasti pianon soittamista, mutta kukaan muu kuin äitini ei ikinä saanut tietää asiasta.

Alice taas ei pelännyt esitellä kykyjään, jo pienenä hän halusi kilpailla tanssiharrastuksessaan.

Katarzynasta alkoikin tulla hyvin tärkeä Alicialle, hänellä oli aina aikaa, ja hän aina jaksoi opettaa Alicialle uusia asioita, minulla ja Aatolla taas tuhraantui hyvin paljon aikaa Alicen kuskaamisiin.

Tyttöt alkoivat erottua toisistaan vielä enemmän kouluun mennessään, Alice oli se suosittu, Alicia taas ei.

Kun koira kuoli Alicia itki vielä monta päivää sen perään, Alice taas kysyi millon hankitaan uusi.

Alice toi jokapäivä uuden parhaan ystävänsä kotiin, Alician mukana tuli aina sama punatukkainen tyttö, mutta pian Alician ainut ystävä joutui muuttamaan pois.

Alician elämässä tuntui tapahtuvan kokoajan huonoja asioita, kun vanhenpiani tultiin hakemaan Alicia itki lohduttomasti vielä monta viikkoa.

Niinpä eräänä päivänä päätin adoptoida perheeseemme uuden lapsen, jos hän nyt vaikka ystävystyisi Alician kanssa.

Adoptoin myös Alicelle hänen kaipaamansa uuden koiran.

Jo muutaman kuukauden päästä adoptiosta perheeseemme tuli uusi tyttö.

Erika näytti hyvin paljon Aatolta ja monet luulivatkin häntä omaksi lapseksemme.

Valitettavasti Erika ja Alicia eivät koskaan pitäneet toisistaan, kun taas Erika ja Alice ystävystyivät heti.

Heistä tuli kuin paita ja peppu, no ainakin Alicella oli kerrankin pysyvä paras ystävä.

                                                                          ~ * ~

Kun lapsien oli aika kasvaa teineiksi, en voinut uskoa kuinka nopeasti aika kulkikaan, vastahan minä ja Aatto olimme tavanneet ensimmäisen kerran!

                                                                          ~ * ~

Alicia

Minusta olin aina ollut ulkopuolinen siskoni asioista, mutta vasta teini-iässä tajusin kuinka ulkopuolinen voi ollakkaan! Alicesta kasvoi hyvin kaunis ja suosittu, minä taas en ollut kumpaakaan.

En minä kyllä ollut suosiota ikinä kaivannutkaan, mutta silti...

Niinkuin aina Erika matki Alicea kaikessa, kun Alice meikkasi Erikakin meikkasi, valitettavasti Erika ei oikein osannut meikata. Olin myös huomannut Alicen pitävän Erikaa jonkinlaisena hovineitinään, hän ei tajunnut Erikan olevan hänen ystävänsä vain sen takia että hän itse hyötyi siitä.

En minä kyllä puuttunut asiaan, haaveilin mielummin SimCityn taideyliopistosta, olin kehittynyt loistavaksi pianistiksi ja pian pidettäisiin pääsykokeet.

Myös Alice ja Erika halusivat sinne. Heidän harmikseen Erika ei ollut lahjakas taiteellisesti. Tiesin heidän aikovan huijata. Silti minulla ei ollut aikomustakaan puuttua asiaan, meillä oli jonkinnäköinen sanaton sopimus, emme puuttuneet toistemme asioihin.

                                                                          ~ * ~

Alice

En koskaan ollut pitänyt siskostani, ja siksi minua harmittikin kun hänetkin hyväksyttiin SimCityn taideyliopistoon, en edes ymmärtänyt missä hän oikein oli lahjakas! Hän oli aina kotona, eikä hän silti edes tiennyt mitä kaikkea talostamme löytyikään, Alicia oli aina kirjojen parissa.

Minä taas olin tutkinut koko talon jo pienenä, mutta silti vasta nyt löysin Maryn päiväkirjan. Se oli kyllä aika karmea lötö, varsinkin hänen viimeinen viestinsä:

"En tiedä kuka tämän seuraavana lukee, eikä se paljoa minua kiinnostakkaan, kunhan vain Kiira ei saa tätä ikinä käsiinsä. Tämä on varoitus epäperijöille, et ehkä tiedä kuka olen, sanotaan vaikkanäin, olen viidennen perijän sisko. Sisko joka näki painajaisia. Kukaan muu kuin Katarzyna ei ikinä saanut tietää painajasistani, painajaisista jotka alkoivat jo pieninä. En pitkään aikaan tajunnut mitä uneni yrittivät selittää, tajusin sen vasta sitten kun sain käsiini vanhoja kuvia jo kuolleista henkilöistä. Tajusin näkeväni kohtaloita, Peter, Clarisse, Tim ja monta muuta epäperijää. Lopuksi näin myös oman kohtaloni, tiedän miten ja milloin elämäni päättyy. Tiedän myös luultavasti miten sinun elämäsi päättyy, karmeasti. Meistä epäperijöistä ei ikinä tule onnellisia. Tai no siihen on mahdollisuus, jonkun epäperijän on löydettävä onni ennen kymmenettä sukupolvea, muuten kaikki sukumme epäperijät elävät ikuisessa epäonnessa. Silti rehelliseseti sanottuna tiedän ettei yhdestäkään epäperijästä tule ikinä onnellista, mutta aina voitte yrittää, minä en. Minulta puuttuu jotain ratkaisevaa. Unelmat. Ainoastaan hyvin vahvat unelmat omaava epäperijä voi ikinä olla onnellinen. Eikä sellaista tule."

Luettuani viimesen viestin tajusin ettei Alicia ikinä näkisi tätä, minusta tulee perijä.

                                                                          ~ * ~

EXRTA

Mary

Epäperijöiden talossa aika kulki hyvin nopeasti, Mars ja Venus olivat jo lapsia, hyvin viattoman näköisiä lapsia.

"Miksi heidän täytyy kuolla, selitä Mary."

"Et sinä ymmärrä, mutta usko he eivät saa täyttää kahtakymmentävuotta, Jacella on 12 vuotta aikaa."

"Jacella! Et voi pilata pojan elämää niin!"

"Valitettavasti on pakko, Chris sinun kehosi ei kestä enää, vaikka kuinka kittaatkin elämäneliksiiriä, kehosi hajoaa pian, olet vanha!

Kaikki sanani ovat aina totta, Chris ei itse ollut vielä tajunnut edes kuinka huonossa kunnosa hän oli.

Voimakkaat yskänpuuskat olivat jo arkipäiväisiä, Chrisillä on enää muutama vuosi aikaa.

Minä olin alkanut jo tyytyä osaani sivustakatsojana, tiedän miten tämä kaikki päättyy.

                                                                          ~ * ~

Jace

Kun olin täyttänyt kahdeksantoista Mary kertoi tehtävästäni, silti kahden viattoman teinin murha tuntui vain niin mahdottomalta.

Silti haluamattani kuolema tuli osaksi elämääni.

Mary oli varoittanut jo minua, Chrisin keho ei enää kestänyt. Minä itkin lohduttomasti, hän oli ollut minulle vähän kuin isä. Marsin ja Venuksen välinpitämättömyys sai minut raivoihini.

Silloin tein ensimmäisen murhani.

En kerro miten sain Venuksen kärpäsparven keskelle, en halua että kukaan muu voi toistaa sitä.

Vanuksen poistuttua ikuisesti, esitin surevani, Mars ei ikinä saisi tietää.

Viikatemiehen lähdettyä pyyhin nopeasti tuhkat pois, pelkäsin Marsin saavan tietää niistä jotain.

Samana iltana Mars täytti kahdeksantoista, minulla oli enää kaksi vuotta aikaa.

Marsista tuli kokoajan enemmän isänsä kaltainen, minusta tuntui että oli jo nyt myöhässä, jos en onnistuisikaan.

Mary tuli myös itse mainetsemaan minulle kiireestäni, Marsin olisi kuoltava pian, mieluiten tänään.

MInulla oli hyvin ristiriitaisia tunteita, en tiedä miten pystyn elämään kahden murhan kanssa.

Ensimmäisen jälkeen toinen murha on helpompi.

                                                                          ~ * ~

Mary

Kun aloin korjata Servotarta tiesin miten tämä päättyisi.

Kohtaloaan ei voi paeta.

Niin sanoo sananlaskukin.

                                                                          ~ * ~

Jace

Olin nähnyt paljon kuolemaa vain muutaman vuoden sisällä. Itse olin aiheuttanut niistä kaksi, mieleni teki tarttua pulloon...

Epäperijöillä kuoli kyllä aika moni, extra oli pelkkkää kuolemaa. Ensiosassa päästäänkin muuten jo yliopistolle, paljastan myös perijän siellä.